Pohjois-Kaldoaivissa loka-marraskuussa

Lokakuun lopussa en voinut enää kaipuuta vastustaa. Nousin linja-autoon ennen kuutta aamulla ja ennen puolta yötä olin tunturien juurella. Levottomuuteni oli tiessään. Rauhallisena hengitin raikasta yöilmaa ja rauhaa, kuulostelin pimeää.  Lunta ei ollut vielä satanut, kuuta ei näkynyt. Päälamppu on surkea, suunta on selkeä. Kuljen hiljalleen, minulla on aikaa. Askeleet ovat varovaisia, kun jalkoihinsa ei näe.

Yhtäkkiä edessä ryskyy, pimeässä ääni on kova. Kirves on rinkassa. Onneksi ne mitä herätin eivät hyökkää puolustuakseen vaan katoavat. Varmaankin hirviä. Olisin voinut tarkistaa päälampun batterit ennen lähtöä.

Herätän myös riekkoja. Ne ovat valkoisia ja helposti havaittavissa. Miten helppoa saalista pedoille. Ja miten kauniita. Onneksi niitä taas on huonojen vuosien jälkeen.

Löydän kämpän, teen tulet kaminaan, näen tunturien silhuetit yötaivaalla, olen perillä. Nukun levollisesti.

Vaellan kurulle. Se pieni eläin on kaivanut uuden luolaston vanhan lähelle. Ulosteissa on paljon kai sopulinkarvaa. – Nyt minä luovutan. Lopetan juoksemasta tämän eläimen perässä. Hah! Mönkijän jäljet kulkevat uuden luolaston yläpuolelta.

Korpit ovat poikkeuksellisen seurallisia. Käyvät kraakkumassa useamman kerran päivässä ihan lähellä. Kuusi niitä oli porukassa enimmillään, lienee tämänvuotinen poikue. Sopuleita on ehkä vain puolet siitä mitä niitä oli silloin kun niitä oli eniten, ja ovat minusta rauhallisempia, eivät niin stressantuneita kuin aiemmin.

Päivällä on muutama tunti valoisaa. Toivottavasti lunta tulee huomenna. Hyvä on täällä.

Saan lumen.

joo, joo vedä hampaat sisään.. mä meen.

Lunta tulee yhä enemmän ja enemmän.

Miksi se ei aio jäätyä tuosta?

Sataa lunta yhä enemmän

Puro alkaa jäätyä

Ikkuna muurautuu lumeen

Silloin on hiihdettävä

IMG_7120

IMG_7122

eihän mun puroni täyty lumesta ja jäädy pohjaan.

03112011615

Kun lähden pois tunturista näen TAAS  nämä jäljet kämppäni lähellä. Voitit pieni elukka, näet minut aina kun haluat ja minä en sinua koskaan.

Pulmankijoen aarteita

Olimme melontaretkellä Pulmankijoella. Se on tavallaan tylsää ensin meloa vastavirtaan, mutta kun siellä on aarteita

On ollut hyvä sopulivuosi

Joki on levollinen, ja joo – kaunis.

Siellä kasvaa Kaarlenvaltikkaa

Vilukkoa

Pensaskanervaa, jota kasvaa Suomessa vain Pulmankijoella

Löysimme myös hienoja mystisiä aarteita.

ja Tenonajuruohoa – Tenon timjamiksi kutsuttu – harvinainen pohjoinen ajuruoho.

Sitten vain lasketeltiin takaisin Pulmankijärvelle.

Muuten – ja muistilapuksi itselle, sen joen yli menevän kulkusillan alla on tosi syvää, ei kannata tippua siihen ahkion kanssa, mutkan takana on niin matalaa, että voi hyvin kahlata sukset jalassa.

Pulmankijärvi – Sevettijärvi huhtikuu 2006

Keskiviikkona päivällä vihdoin matkaan, ensin Jyväskylään Marian luo. Maria olikin sopivasti asemalla vastassa. Kamat nopeasti autoon ja Marian kotiin pakkaamaan loput tavarat autoon. Eikä tehnyt tiukkaakaan, olihan auton takapenkin takaa vedetty ylimääräiset pellit rälläkällä pois.

Ja niin päästiin matkaan nelostietä pitkin Rovaniemelle. Siellä oltiin kokolailla suunniteltuun aikaan. Kamat huoneseen ja iltapalalle. Pohjanhovin kasvisruoka oli aivan tajuttoman hyvää, lasi viiniä kruunasi aterian. Ajoissa nukkumaan, sillä olimme tilanneet aamiaisen jo kukonlaulun aikaan.

Torstaiaamuna tankattiin vatsat täyteen (ja okkei, vähän repppuunkin, kiitos Pohjanhovi). Aamiaisen jälkeen lähdimme reippaasti ajamaan kohti Inaria. Matkalla ei turhia pysähdelty, ja olimme sopivasti Inarissa odottamassa Nuorgamin bussia.

Matkalla kävi monesti mielessä, että mitähän oleellista vois puuttua. Jossain Inarin matkahuollon edessä se tais Marialle poksahtaa mieleen, SINOLI ! (Se kyllä luki siinä muistilapussa joka oli taskussa, mutta eihän muistilaput ole lukemista varten 🙂

Maria vei auton Kultahovin pihaan parkkiin, ja juoksi vielä kaupasta hakemaan sinolia. Huh, hyvin ehdittiin silti. Ystävällinen bussikuski ei ottanut meidän muuttokuormasta edes maksua ☺.

Bussi teki matkaa 5 tuntia!!! Pysähtyi jokaisen postilaatikon kohdalla ja kuski heitti tyylikkäästi postit lootiin.

Ennen Utsjokea oli parvi pieniä mustia lintuja oikealla puolen tietä, mitä ihmeitä.. No eikun tekstari Rancelle ja vastaus tulee pian – järripeippoja. Tosi upea tunnistuspalvelu!

Kaamasessa hetken pysähdys ja Utsjoella sitten melkein tunti. Luontokeskus oli kiinni, mutta päästiin sen varaston taakse pissille sentään.

Se oli hyvä pysähdys, mie sain marketista huopavuorisaappaat edullisesti. (toisaalta, mistä mie tiiän, oliko edukkaat. No oli ja ne on hienotkin vielä).

Ja koska en ollut varma, että sopivatko suksien siteisiin, niin sain yhen saappaan kainaloon ja juoksin kylän toiselle puolen bussin luo, kokeilin että sopivat, ja takas kauppaan maksamaan ostokset.

Maria löysi käsityökaupasta lapaset, tumput, vanttuut tai kintaat, kauniit joka tapauksessa. Tosin meinas nekin jäädä ensin ostamatta, mutta onneks Maria tuli katumapäälle just ennenko bussi jatkoi matkaa. (Tarkkaan harkittu ostos ☺)

Lähdettiin kohti Nuorgamia, maantie kapeni ja meni mutkalle. Kumpikin katseli tienvarsia ja pieni pelko hiipi mieleen. Täällä ei ole kovin paljoa lunta, rinteet yllättävän sulina ja joki osin avoinna. Onneks Rance tiesi kertoa, että jokilaaksossa on aina vähemmän lunta kuin muualla, huoks.

(Rancella on ihana tyyli kertoa asioita: ”kuten tiedät niin jokilaaksossa on vähemmän lunta kuin no en muistanut, mutta ei tunne itteensä tumpeloksi 🙂

Nuorgamissa vihdoin. Samimotorin edessä oli tärskyt taksin kans. Aikamme ooteltiin ja viereen pysähtyi pieni henkilöauto. Vanha, hiukan nukkavieru mies nousi autosta ja totesi, että taitaa tarvita peräkärryn. NO TODELLAKIN ! (niin, siitä taisin mainita muutaman kerran puhelinkeskusteluissa).

Ukko häipyi ja me jäätiin kamoinemme tienposkeen. Aikamme ooteltiin, ja kyytimme palasi peräkärryn kera. Tosin kärryssä ei ollut perälaitaa tai mitään liinoja tms. Joku narunpätkä vain jolla suksia saatiin sidottua.

Maria istui edessä ja seurusteli asiantuntevasti kuljettajamme kanssa. (Heh, Pulmankijärven kalakanta kiehtoo mua, siellä on makeanveden kampelaa!) Mie istuin takapenkillä ja vahin peräkärryn lastia herkeämättä. Ihme ja kumma, tavarat pysyivät kyydissä perille asti. Upea kotka saatteli meitä kohti Pulmankijärveä!

Kuljettaja vei meidät aivan Pulmankijoen rantapenkalle asti. Maria kyseli kyydin hintaa, ”anteeks kuinka? ” 6€/nenä, kuulinkohan oikein ??? Suorastaan pakottamalla saatiin hänet ottamaan 15€. Matkaa oli kuitenkin hälle yli 40km yhteensä! (mulla oli vielä sellainen asenne, että nyt en maksa tippaakaan likaa, kun on äijää ooteltu :-D)

Vihdoin oli se hetki jota on odotettu, auto katoaa näkyvistä ja ollaan siinä, ahkio valmiina ja sukset jalassa. No se loppui lyhyeen, siispä sukset irti ja jalkapelillä jokipenger varovasti alas. Jäällä oli jonkin verran vettä, mutta rohkeasti vaan joen yli. Riippusilta oli vieressä, mutta ahkioitten kantaminen ei houkutellut, oltiin tultu hiihtämään! Sukset jalkaan ja saman tien irti, ylämäki oli mahdoton nousta suksilla.

Alkumatka oli tiukkaa nousua Puollamvärrin rinnettä ylös. Keli oli aurinkoisen päivän jäljiltä kokolailla pitämätöntä. Ei auttanut juurikaan tervat eikä rodet. Mutta meillä oli silti hirmu veto päällä. Eka kunnon lasku illan hämärtyessä meni ihmeen hyvin, sen kunniaksi evästauko keskellä kelkkaurien risteystä ☺

Aurinko laski ja taivas oli väreissä, hiljaisuus puhui omaa kieltään. Pakkanen armahti meitä ja sukset saivat pitoa alleen. Pimeän keskellä oli hyvä hiihtää, ei huvittanut höpötellä. Kumpikin tiesi, on vaan niin hemmetin hyvä fiilis alun punnerruksesta huolimatta.

Puolimatkassa kunnon tauko, tavarat oli hetkessä levitetty matkahuovan päälle hangelle, siinä sitä istuttiin kuin picknikillä konsanaan ja syötiin lämmin iltapala. (Ja sulatettiin lisää kuumaa vettä termoksiin.)

Mie aavistelin jo kuun nousua, jostain sen pitää kohta tulla esiin pilvettömälle taivaalle. Maria ihmettelee kummaa oranssia telttaa tunturin rinteellä, ”johan on valot” No kuuhan se sieltä nousi hehkuvan oranssina. Loppumatka sitten saatiinkin hiihtää kohti kuutamoa. Taikaa.

Gepsikin sen kertoi, ollaan kohta perillä Tsuomasvaaran kämpällä. Enää pitkä lasku järvenjäälle. Sen verran kuutamo valaisi, että saattoi nähdä alamäen olevan puuton ja helppo laskettaa. (Mie ehin sanoa, että nyt kannattaa mennä varovaisesti, niin eiköhän rouva ilmaise jotain myöntävää ja katoa huimaa vauhtia tunturinrinnettä alas kuin Poutiainen. Ite edustan mummolinjaa ja siksakkaan pitkillä ihanilla sivulaskuilla tunturia kauan alas)

Fiuuuu, ihanaa kaarrella mäkeä alas, ahkio tulee perässä nöyrästi. Tump tump, mitä helkutin töyssyjä ???? no pakko oli vetää vauhti alas ja persuksille hankeen välillä. Eikun paikat suoraks ja loppumäki järvelle tyylikkäästi.

Perillä oltiin, kello tais olla jotain yhden aikoja. Ensin tsekattiin, että ei suksia tms mökin nurkalla, JESSS saatiin olla kahestaan. Maria laittoi valkeen kaminaan ja pian oli kämppä lämmin. Kämpän eteen oli tehty elintasosiipi sisävessoineen, huippua ☺

Vähän iltapalaa ja taidettiin korkata joku pullokin…ja nukkumaan.

Yöllä oli ollut mukavasti pakkasta ja aamu valkeni huikaisevaan auringonpaisteeseen. Pieni palaveri suunnasta, mutkiteltiin naapurijärven kautta, ohitettiin rajavartioston kämppä. Aurinko paistoi, kopek, koppek, kopekkkkk, kuului joka puolelta. Tässä vaiheessa mie olin jo sellasessa euforiassa, että aika ja paikka menetti merkityksen, sitä vaan välillä ihmetteli, että olenko minä ihan oikeesti täällä???

Koko päivä oli leppoisaa hiihtelyä ja evästelyä, välillä vain pysähdyttiin ja huokailtiin sitä rauhaa ja kauneutta.

Jossain vaiheessa otettiin suora suunta kohti seuraavaa kämppää, pääsin taas vähän treenaamaan suunnistusta ja gepsin käyttöä oikein käytännössä. (Suunnistus meni täysin linjasuoraa nappiin – hienoa!!)

Lähestyttiin Tsaarajärven kämppää, nyt oli joku pilkkimies rannassa, voihan perhana…..mutta mikäs siinä, siihen oli varauduttu, että muitakin on liikkeellä. Mutta harmitus oli turha, Pekka ja Hannele Rovaniemeltä olivatkin todella mukava ja sopuisa pari.

Turistiin mukavia ja syötiin kunnon illallinen. Ajoissa päästiin nukkumaan, ja toivottiin, että ketään ei enää tulisi. Kämppä oli sopiva neljälle, joku remuava äijäsakki olisi ajanut meidät oman majoitteen alle välittömästi. No, ketään ei tullut. Jos olisi ollut hieman kylmempi keli niin olisi nukuttu joka tapauksessa louteessa, mutta illalla oli suojaa.

Aamu oli taas kirkas ja aurinkoinen, yöllä oli kyllä satanut pikkasen lunta. Mutta sehän oli vain hyvästä, pitkä nousu tunturiin sujui leikiten, sukset piti kuin unelma, ahkio liukui perässä kuin itsekseen. Hiihdettiin uraa pitkin poroaidan portille asti, siitä sitten otimme suunnan jokiuomaa pitkin alas (tosin sitä jokiuomaa piti vähän haeskella ensin )

Silisjoen yli hiukan rivakasti, mahtaako olla millanen jään paksuus….vastarannan koivikon seassa näkyi yksinäinen aihki, upea vanha mäntyvanhus. Olin valinnut sen lounaspaikaksi. Mutta se katosi mystisesti näkyvistä. Löytyi toki toinen vähintään yhtä hieno haarakas tunturikoivu. Taukopaikan valitseminen lounaalle oli välillä tarkkaa puuhaa☺ Hanki tuntui kantavan, oli ihan pakko kokeilla, humps! ja haaruja myöten oltiin! Leikkiä pitää välillä.

Marian aamulla ruokatermariin tehty lounas oli taas mahtavan maukasta. Aurinko lämmitti, vaatteita piti riisua kuivamaan puun oksille. VOI IHME TÄTÄ ELÄMÄÄ !!! tähän vois tottua!

Illansuussa oltiin Huikkimajoen kämpällä. Taas tyhjä kämppä, jesss ! Nyt oli sopiva aika hiukan peseytyä, ulkoterassilla se kävi näppärästi. Sitä vastoin vedenhaku ei käynytkään niin näppärästi. Jäällä ei hanki kantanut ollenkaan, ja jään päällä oli vettä. Marian piti suksilla hakea ensin ämpäriin vesi, ja tuoda se mulle rannalle. Mutta mikäs hätä meillä, aikaa oli ja mökkipuuhasteluistahan me tykätään. Pesupuuhissa piti hiukan kuulostella, ettei vaan kelkka pääsisi yllättäen kurvaamaan pihaan.

Kämppä oli tilava ja aika uusi. Hyvää ruokaa, (söin kattilallisen Tuiren tekemää uskomattoman hyvää couscousia, nuolin päälle ruokakipon, ihanaa elämää!!) pienet yömyssyt, ja taas oltiin valmiita unten maille.

Aamulla taas yllättäen aurinko paistoi kirkkaasti. Nautinnollista etenemistä ensin uraa pitkin vähän matkaa. Ura olisi jatkunut kohti Rousajärveä, mutta meillä oli eri suunnitelmat. Suoraan puurajan reunaa alas kohti Iisakkijärveä. Siellä tapasimme Pekan ja Hannelen, he olivat olleet Rousajärvellä ja tulivat Iisakille yöksi. Me jatkoimme suunnitellusti matkaa kohti Opukasjärveä.

Opukasjärven kämppää lähestyessä näkyi ihmisiä, mutta huoks, olivatkin päiväretkeläisiä omalta mökiltään. Pari sanaa vaihdettiin ja oltiin Marian kans jälleen kahdestaan.

Maria lähti etsimään avantoa ja mie halkoja hakkaamaan. Jonkin ajan päästä ihmettelin kun Maria on takamus pitkällä kyykkimässä ja hakkaa raivoisasti jäätä. Ei ollut avantoa ei, eikä sitä tullut vaikka Maria oli hakannut kirveellä jo puolen metrin montun! No, jäästä saa vettä, siis sitä ämpäri täyteen.

Mulla oli vaikeuksia huonon kirveen kanssa, ei meinannut halot haljeta millään. No, jospa sitten yritän valikoida liiteristä pikkupuita. Haa, mie löysinkin huoltomiehen kirvespiilon, johan alkoi lyyti kirjottaa ☺

Illallinen oli taas maittava ja riittävä, tänä iltana tehtiin vähän enemmän yömyssyjä, olihan viimeinen ilta erämaassa.

Aamulla maisema oli kuin maalaus, järven päällä leijui hento usvakerros, aurinko nousi varovasti tunturin takaa, ikään kuin varoen, jotta ei olisi pilannut upeaa aamua.

Tänään oli selvästi jo hanki pehmennyt, hiihdettiin kokolailla uraa pitkin. Lounaspaikka valittiin männyn juurelta. Tämä lounasmenuu on pakko kertoa. Maria on melkoinen taikuri! Pääruoaksi wrappejä joihin tuli erilaisia juustoja, ja kasvismuhennosta. Taivaallisen hyviä

Jälkkärikin toki pitää olla. Pannulle luomukirnuvoita, inkkarisokeria, tilkka rommia ja aurinkokuivatut banaanit sekaan. Pelkkä tuoksu sai kuolan valumaan pitkin rinnuksia. Vaniljakastiketta päälle, ja nauttimaan. Vatsa oli täynnä ja kieli oli korkkiruuvilla ihastuksesta. ”Voisko ajatella, että tehtäis vielä toiset, ei kyllä jaksa millään”. Toinen satsi pannulle saman tien.

Oli jo tiukkaa nousta ylös suksille, kroppa vaati ettosia ☺ Mutta jonkin ajan päästä kuitenkin reippaana taas matkaan. Odottihan meitä Puhtiloman sauna. Jotenkin skitso tunnelma, ei millään olis halunnu reissun loppuvan vielä, mutta saunakin tuntui houkuttelevalta. Taidettiin haista jo vähän.

Katrinajärvellä käännyttiin varsinaiselta uralta kohti Puhtilomia ja siellä odottavaa saunaa. Enää ei oltu niin turhan tarkkoja, kuljettiin uraa pitkin tielle. Siinä sitä sitten oltiin tienposkessa, mutta ei suinkaan Puhtiloman kohdalla. Pakko oli vielä avata gepsi ja tarkistaa kumpaan suuntaan lähetään. Aivan oikein, olimme Varpuniemen talon kohdalla. Siis etelään suunta. Ojan pohjalla hiihdettiin sitten muutama sata metriä ja olimme perillä Puhtiloman pihassa.

Emäntä olikin jo vastassa, ja saunakin lämpiämässä. Maria oli varannut vain saunan ja saunatuvan meille, mutta emäntä laittoikin meidät mökkiin. Siispä saunoimme rantasaunassa ja yövyimme mökissä. Sopi meille hyvin.

Ja koska emme olleet tarpeeksi viikon aikana liikkuneet, niin teimme vielä pienen iltalenkin Varpuniemeen. Sevettijärven baariin olisi tehnyt mieli (no kun se on legendaariselta kuulostava paikka, jossa en oo käynyt), mutta matkaa oli sen verran, että jätimme väliin.

Ilta sujui loppuja reissujuomia tissutellessa ja kamoja järkkäillessä. Kumpikin miettii, olisko joku takaportti olemassa ja voitais jäädä vielä viikoks. Mökkikirjasta löytyi tuttuja nimiä ☺ Rance ja Tintti ovat olleet täällä aika monta kertaa.

Aamulla herättiin ajoissa ja pakattiin ahkiot vielä kerran kotimatkaa varten. Onneksi pihasta oli lyhyt matka tienposkeen, nimittäin soralla oli ikävä vetää ahkiota. Näätämön bussi tuli täsmälleen ajallaan, melkein pääsi yllättämään meidät. Ja niin alkoi matka kohti Inaria. Sevetin baarin pihassa sentään päästiin nyt käymään. Valitettavasti baari oli vielä kiinni.

Porojakin nähtii oikeastaan vasta nyt (enemmän, toisena päivänä näkyi tokka kaukaa) bussin ikkunasta, ja komea metso tepasteli tien yli kaikessa rauhassa.

Kumpikin istuu hiljaa, kestohymy on häipynyt kasvoilta, taas iskee se suunnaton kaipuuntunne. Mie nieleskelen itkua ja Mariakin näyttää haikealta. Auton tuulilasiin sataa vesipisaroita, taivaskin itkee meidän kanssa. Hei hei Sevettijärvi, nyt voi alkaa laskea päiviä jälleennäkemiseen ☺

Inarissa jäimme bussista ja Maria lähti hakemaan autoa. Pieni jännitys, lähteekö auto käyntiin. Ei mitään hätää, se oli myös nauttinut pääsiäisviikosta ja lähti käymään iloisesti. Tienposkessa pakkasimme kamoja autoon tyytyväisenä. Kuin ihmeessä nämä nyt mahtui näin hyvin??? Vilkaisu ojanpenkalle, ahkiothan ne siinä nökötti. Eli sukset ja kamat pois autosta ja homma uusiks.

Kotimatkalla vain pakolliset pissi-ja ruokatauot, keli muuttui pikkuhiljaa huonommaksi. Jalkarättejä ym. satoi taivaan täydeltä. Olihan se ihan kohtuullista, koko viikko sentään oltiin nautittu pelkästä auringonpaisteesta.

Kiitos Maria suurenmoisesta reissukokemuksesta, tätä kirjoittaessa on jo uuden reissun valmistelut täydessä vauhdissa. Onneksi, nimittäin tätä kaipuuta tunturiin ei muutoin kestäisi

Kiitos itsellesi, meillä oli ihan käsittämättömän upea reissu! Ja lisäksi opimme uusia asioita toisistammekin ☺. Ja mikä parasta kohta olemme siellä taas
reissukertomus by Tuire, kursiivikommentit Maria

Kuviin pääsee tästä

Pohjois-Kaldoaivi, kevät 2010

Vain noin kolme kuukautta aiemmin olin ollut täällä kaamoksen syvänsinisessä, tummassa ja päivällä punertavassa pimeydessä. Tuijotellut kuuta. Yrittänyt jaksaa valvoa illalla kynttilän loisteessa.

Nyt kylven valossa, päivät ovat pidempiä kun jaksan valvoa. Valo läpäisee olemisen, elän hetkissä juurikaan ajattelematta. Pää on tyhjä arjesta, olen viettämässä minun parasta aikaa.

Porot kulkevat jonossa, astuvat toistensa askeliin. Niitä on satoja. Tuuliko niitä ajaa?

Me lähdemme myötätuuleen, jonnekin. Ei väliä minne, mutta omille laduille, tuntureille. Saamme yksin edustaa lajiamme porojen, korppien, kotkien ja muiden lintujen seassa.

Tuntureilla on hankea. Välillä kuin kovaa jäätä, välillä pulverilunta, hetkittäin tahmaisen pehmeää, joka imaisee vauhdin. Hangen alta pilkottaa jo pälven alkuja. Väistelemme kiviä.

On ensimmäinen hiihtovaelluspäivä. Ensin sitä ihmettelee, että haluanko minä tätä todella, sitten noin puolen tunnin kuluttua kokee lähes hurmioituneen onnentunteen ja ennen iltaa on vetänyt itsensä lähes sippiin onnessaan. Ensimmäisenä päivänä ei vaan malta.

Helppo hiihdellä. Hanki kantaa mukavasti täällä parinsadassa metrissä. Ollaan kahden, on tuttua, yksinkertaista ja huoletonta. Välillä hiihdellään rinnan, välillä toisen suunnan tietää jäljestä hangessa.


Vesi on oudon korkealla, sukset kastuvat useamman kerran solassa ja tunturien rinteillä. Lähteet ja joet puskevat vettä. Vesi suksen pohjista jää lumeen, ei tarvitse sulatella, eikä raaputella. On suojasää.

Riekkoja on! Kiitos jäljistä, kiitos äänistä, ärtyneistä ryhmälähdöistä. Niistä ei ehtinyt tulla kuvaa. Ehdin kyllä ottamaan kuvan jäljistä hangella.

Näemme myös muutaman kiirunan, niihinkin olen liian hidas, vaikka niillä ei olekaan kovin kiire. Mutta kun ensin pitää ihailla ja sitten fiilistellä ja sitten vasta tulee mieleen kuvaaminen. Kiirunat eivät lennä kauaksi, vain muutaman kymmenmetriä tunturinkuvetta alas piiloon. Löydämme lumikuoppia missä kiirunat ovat olleet viimalta suojassa,

Korpeilla on meneillään intensiiviset “kevätjuhlaliikkeet” ja tukeva pesä näkyy kaukaa.


Leirissä huomaan olevani kerrankin hämmentävän irrallani arjesta. Mies tekee kaiken sen askareen, minkä yleensä ehdin tehdä hetken ennen kun hän ehtii reagoida. Lumi sulaa kattilassa, polttopuut pilkkoutuvat ilman minua. No vielä olen sentään pääkokki.

Ensimmäisenä yönä herään kun lonkkaa jäätää, patjani todellakin vuotaa seitsemän vuoden jälkeen. Pumppaan tarvittavat, vedän juuri hankitut porontaljat ilmapatjan alle, ihmettelen miten aavistin vuotamisen. Hyvä säkä.

Aamulla jutellaan, että minne tänään mentäisiin. Sääennuste lupaa lähiajoiksi suojakeliä, joten kovin kauas emme uskalla lähteä, kun omin avuin on päästävä poiskin. Haluamme molemmat pysyä lumisilla tuntureilla, joten käännämme suuntaa kaakkoon. Sovimme, ettei mennä minnekkään tiettyyn paikkaan, hiihdellään vaan. Gepsiä ei avata koko reissulla, karttaa vilkaistaan vain kerran muutaman yön päästä kun mietimme tuntureiden nimiä.

Vain yhtenä aamuna ennen auringon paistetta on hetken kuuraa puissa, oksat ovat jäässä. Se on vaan aina yhtä kaunista.

Porot kuopivat ahkerasti hankea ja etsivät syötävää. Hyvin laiskasti reagoivat meihin, vain vähän niinkuin muodon vuoksi.

Mitä kerron siitä kun ei tapahdu mitään. Kun päivät soljuvat ja me viihdymme siinä missä olemme, erämaan tuntureilla, täydessä rauhassa. Yhä innoissamme jäljistä hangilla, kotkasta taivaalla – kaukaisten vuorten valkoiset silhuetit itkettävät minua. Se on kevät.

Leiriydymme lumelle, vähän suojalumi kastelee, mutta päivä kuivaa. Pidämme taukomme ja syömme ruokamme ahkion päällä istuen. Jonkin ajan kuluttua on kuin emme muusta tietäisi.

Kun ei ole oikein minnekkään menossa ei ole kiirettä vaan on ikäänkuin koko ajan juuri siinä missä haluaakin olla.

Kolmantena päivänä melkein kehun urheilujuomaa, joka on tehty vedestä sulatetusta lumesta ja pulverista. Äh, on siis melkoinen oikean veden nestehukka, hangesta sulatettu vesi ei sitä ole. Jotain olen oppinut, kun sanon miehelle, että nyt on sinun vuoro hankkia meille kunnon juomavettä. Kummasti jokeen putoaminen aiemmalla talvivaelluksella opettaa.

Kettueläin on kiertänyt kuopan, jospa mekin

Vesikuopille ja jokien rannoille ei ole ihan helppo päästä. Kunnes työnnämme suksisauvan trangian kahvipannun sangan läpi ja saamme vetemme kauempaa ja kastumatta. Tavattoman hyvää ja raikasta.

Pulmunen laskeutuu pälvelle, laulaa kilauttaa heleästi ja lähtee etsimään toivottavasti sopivaa pesäpaikkaa.

Jäämme vaelluksen lopuksi vielä tunturiin olemaan, seuraamaan lumien sulamista, iltataivasta, pälvien ilmestymistä.

Mutta ei tässä vielä ihan kaikki. Kaikkeen hulluuteen on tarinansa:

Kolme kuukautta sitten näimme Tuiren kanssa hyvin pienen ketun(?) oudot jäljet. Ihmeteltiin, että mikä on. Myöhemmin viisaammat kertoivat kuvauksen perusteella, että se todennäköisesti raahasi jotain suussaan. Muistin missä on pesäkolo ja sain kuulla, että se on vanha naalin pesä. Sairastuin mielikuvitus-naali-toive-tautiin.

Nyt kuulen uuu-uu-uuu ääniä, samalla korkeita, kimeitä  ja karheita ääniä, mieskin kuulee. Ryntäilemme äänen perässä ja tuijotamme silmämunat kipeiksi talvimaisemaa, mitään emme näe. Tarjoilen elukalle ruokaa, laitan sopiviin eri paikkoihin tarjolle, mutta ei kelpaa. Kyttään. Kuulemme lisää ääniä, hieman erilaisia. Yritämme löytää, mitään emme näe. Pienessä tunturituulessa ääni kantaa helposti kauas ja tuijotettavaa on neliökilometreittäin.

Eläinten jäljet risteävät jälkiämme, yksi isompi ja toinen pienempi ovat käyneet hyvin lähellä, jolkottaneet ohitsemme. Kuulemme lisää ääniä, nyt taas hieman erilaisia, vauhkoilemme edes takas ja kyttäämme, mutta mitään ei näy. Nauramme toisillemme ja itsellemme, yritämme sillä lailla osoittaa toisillemme olevamme vielä jollain lailla järjissämme.

Joku on käynyt vanhalla naalin pesällä lumien aikana heittelemässä hiekkaa hangelle. Onko se joku valmistellut pesää kevättä varten?


Lisää kuvia lumisilta tuntureilta löytyy täältä.

Huhtikuinen hiihtovaellus

Juttu julkaistu Outan numerossa 2/2011

Tuumailua

Kipinä haaveeseen pitkästä hiihtovaelluksesta syttyi Inarissa siinä Siwan risteyksessä Lemmenjoelta tultaessa, kun palasin ensimmäiseltä talvivaellukseltani. Tienviitassa pohjoiseen luki Utsjoki ja kaihersi kääntyä kohti etelää. Vierähti vuosia ennen kuin vuorotteluvapaa mahdollisti unelman hiihdellä niin kauan ja rauhassa kuin huvittaa.

Unelmilla on untuvasiivet, tapasi työkaveri sanoa. Vaikka haave olikin täynnä valkoisia hankia, hattarapilviä ja untuvakamppeita, annoin itselleni luvan keskeyttää vaelluksen jos siltä tuntuisi. Odotin päiviä hangella, kunnon pakkasia, tuimia tuulia ja etenkin leppoisia hetkiä. Ahkioon mahtuisi koko kuukauden ruoat ja varusteet, en tarvitsisi täydennystä enkä olisi riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä. Ja samalla halusin kirjoittaa reissusta nettimuistikirjaa, koska olen riippuvainen ihmisistä.

Olin suunnitellut hiihteleväni Lemmenjoella ja Hammastunturissa ja päättäväni retken Kaldoaiviin. Saisin suojaa ja polttopuuta metsistä ja kuitenkin pääsisin tuntureille. Tänä vuonna hankikantoa ei niihin erämaihin syntynyt, joten suunta vaihtui Kaldoaiviin ja Paistuntureille, joissa olosuhteet olisivat otolliset.

Olen ollut vapaalla ja pääosin erakoituneena jo kuukausia. Lähden vaellukselle levänneenä. Onko tämä retki minulle tärkeä yhä nyt, kun olen henkisesti voimissani. Onko erämaa vain lataus- ja piilopaikka, hektisen työelämän vastapaino, mahdollisuus paeta pakollista sosiaalista ähkyä. Mitä se erämaaelämä on.

 

Liikkeelle

Ystäväni Marita oli kirjoittanut: ”Ajattelen sitä hetkeä kun ahkio on kiinni ja lähdet liikkeelle, mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Kerro sitten kun tiedät miltä se tuntuu, juuri se hetki.”

Sevetin Baarin pihassa heti ensimmäiseksi irtosivat ahkiosta aisat, kuten aina. Kiinnitin uudelleen ja kuulostelin, että irtoaako ne uudelleen? Ei. Toimiiko suksi? Ajattelin kauniisti pitoteipin keksijästä. Samassa kiitollisuuden puuskassa ajattelin Gold Linen kuskeja, erinomaista palvelua. Sitten vasta ymmärsin, että nyt on lähtö ja tunne oli sekoitus riemua ja lupausta olla huolellinen ja varovainen. Mikään oma typeryys ei saa viedä minulta tätä tulevaa kuukautta.

Kummallista, mutta kamat mahtuivat ahkioon ja ahkio ei tuntunut raskaalta vetää. Kaunis se ei alun ähkyssään ollut, mutta rehevä toki. Pakkasin niin, että voisin istua ahkion takapäässä. Istua ja syödä, katsella rauhassa tai olla vain.

Vapauteen

Puolentoista päivän hiihtelyn jälkeen pääsen avotunturiin ja hanki kantaa. Tuntuu, että vaikka alun kelot ja havupuumetsät riekkopitseineen ja ketunjälkineen olivatkin olleet kauniita silmille, alkoi hiihtovaellus siitä, kun pääsin uralta omille laduille. Riemu, riippumattomuuden, vapauden sekä onnen tunne jysähtää päähän ja rintaan, vedän henkeä ja kiljun. Tämä on minun kuukauteni, minun itsekäs ihana leikkini juuri siten ja siellä missä haluan olla.

Maisema tunturissa on lähinnä harmaanpehmeä, lähes ilman kontrastia. Silmä nauttii aurinkoisten päivien jälkeen. Tuijottelen. Lipsuttelen tunturia alas ja yritän imeä silmilläni maisemaa.

Kun saan leirin pystyyn, alkaa sataa lunta, on pari astetta lämmintä. Lumisade kiihtyy, isot hiutaleet pimentävät maiseman. On epätodellisen kaunista.

Aamulla sataa vettä. Elän sään mukaan, eli käännän kylkeä aamiaisen jälkeen. Herään kun vatsa toivoo lounasta. Vesisade loppuu ja hangen sohjolla kulkee hämähäkkejä. Lämpökö ne herätti. Sohjo on niin märkää, ettei se tartu sukseen ja on hyvä hiihdellä. Vasta auringon laskiessa maltan lopettaa.

Kolmeen päivään ei ole ollut kenttää. Minulla on vain yksi puhelin ja kotimainen operaattori. En kaipaa nyt ihmisiä, koska tiedän, että minulla on ihmiseni. En pelkää, kun en keksi aihetta. Tiedän, että pian tulen pois katveesta. Ihmettelen miksi joskus edes mietin hätälähetintä. Siksikö kun se on olemassa?

Herään katsomaan auringonnousua. Yöllä on ollut pakkasta ja hanki kantaa kumpparia. Nyt suksille ja tunturiin. On tavattoman kirkasta, valkoisia tuntureita, taivaanrantaa, horisontti kaukana – syvä vapauden tunne.

On liian kuuma hiihdellä. Istun ahkion päällä ja nautin tunturimaisemasta. Ei tuulenhenkäystäkään. Kirkkaudessa en näe ruudulta millaisia kuvia räpsin. Aukaisen solumuovin ja nukun päikkärit hangella. Herään ko-bek ko-bek ääneen. Katselen kun liitävät tunturin taa.

Saan hiihdellä päivästä toiseen tuntureilla. Saan nähdä riekkoja ja kiirunoita, korppia ja tunnistamattomia pieniä lintuja, poroja, myyrän ja sopulin jälkiä. Tutkin kakkoja lumella ja pälvillä, voi kun osaisin tulkita niitä paremmin.

Kaipausta ja karheutta

Kaipaan oikeaa vettä. Avonainen puro nostaa veden kielelle. Lähestyn sitä varovaisesti ja mietin hartaasti parasta vedennostotaktiikkaa. Aikani ährättyäni irrotan sukset, ensin yritän seistä liukkailla kivillä, mutta sitten astun jokeen huopakumppareissa, vettä on nilkkoihin. Kas näin, tämä on helppoa. Juon kylmää raikasta vettä litran verran siinä seistessäni. Se maistuu niin hyvältä, jopa aavistuksen makealta.

Kipakan yöpakkasen jäljeltä aamuhanki on kova ja etenkin karhea. Alamäki mietityttää kun tuntuu siltä, että milloin tahansa suksi tökkää ja sen vauhti pysähtyy, mutta minä en. Voitelen pikaluistolla enkä huomaa eroa. Voitelen lisää, hyvällä tahdolla voisi sanoa, että on vähän parempi. Tätä en ole kokenut ennen, nyt noustaisiin vaikka mikä mäki ylös. Tältäkö tuntuisivat nousukarvat? Keskipäivällä aurinko pehmentää hangesta karheuden pois.

Yritän omia latuja, mutta nöyrryn jo alkuunsa, voimani eivät riitä Pulmankijoen jyrkkään uomaan, joka osin upottaa. Reittiä pitkin on helppoa laskeutua ja nousta kengillä. Seittämänkymppinen setä laskee latusuksilla suoraan alas Buollanvarrin Pulmankijoelle ja jäljistä päätelleen ehjänä. Ei onnistuisi koskaan minulta.

Unta ja revontulia

Päivä kirii koko ajan pidemmäksi. En haluaisi nukkua ollenkaan, vaan kokea auringonlaskut, lyhyen yön, pitkän aamuhämärän ja aamun kirkkauden. Silti nukun levollisesti ja pitkään enkä pysy iltaisin hereillä. Olen niin rento, että on ihan sama missä nukun tai mitä tapahtuu, minä nukun.

Onneksi herään revontuliin. Syvän vihreät tulet leimuavat yli koko taivaan ja niillä on häntä, joka kiertyy taivaalle, käsittämättömän upeaa. En tiedä kauanko se kestää, tunnin vai toisenkin, sitä on vain pakko tuijottaa niska kenossa. Mitä tulkitsisin niiden minulle kertovan, jos en tietäisi aurinkotuulista.

Perusleirissä

Pesäkololla avotunturissa on asunut joku. Marita norppaihmisenä tekstaa, että eti karvoja. Täh, mitä sen nyt? Kattelen hangelle, mitä? Ahaa, kolon jäästä nyhdän valkoista karvaa irti – ei ole totta!! Adrenaliini suhisee korvissani. Elä riehaannu – hengitä. Palaan seuraavana päivänä pinsettien ja minigripin kanssa. Istun illan tuijottaen valkoisia karvoja naama hymyssä. Ensin en haluaisi luopua niistä, mutta tutkittavaksi menee. Nyt älä ennakoi, odota rauhassa.

Keräävät tuhatpäisen tokan kokoon tunturin taakse jängälle merkitsemistä varten. Ajavat illalla, näen kelkan valoja, etsivätkö vielä viimeisiä?

Jukka tuli, oli ja meni. Olen iloinen hänestä. Hän ymmärtää, antaa minun olla se mikä olen ja iloitsee kanssani. Olemme yhdessä kämpällä pari päivää. Saunon perusteellisesti, lihakseni kiittävät. Nuuhkin puhtaita hiuksiani.

Kevät jyrää, hanki sulaa, pälvet kasvavat

Guorboaivi jää tältä vuodelta haaveeksi. Yritän, mutta joet tulvivat avonaisena ja hanki pettää jo puolen päivän maissa. Tulisi liian kiire, jos menisin väkisin. Mutta siellä se on, eikä karkaa.

Heti kun pääsen Vetsijoen yli, loppuu hangesta kaikki kanto, suksi kahlaa pohjaa myöten. On turha yrittää edetä. Vietän päivää pälvellä istuen, mukavia miettien. Koski on vielä jään vankina, mutta kovasti pulputtaa. Riekot köpöttävät paikalle, eivät huomaa minua, kulkevat koivikossa, napsivat silmuja. En uskalla hievahtaakaan.

Tipun pikkulampareessa jään läpi suksilla, kun väistän rannan pälveä. Vedän henkeä kun vajoan, ei onneksi hörppää. Astun rauhallisen sivuaskeleen ja otan kuvan. Ei näin.

Utsjokilaakson olin suunnitellut selättäväni Skalluvaaran kohdalta ja Patonivasta tietä pitkin joen yli ja tunturiin – hiphei helppoa! Hangen ja jään sulaminen teki siitä järjettömän suunnitelman, tie olisi paljaana. Hiihdin nöyrästi Ailegaksen alle kuruun, yhytin itteni kelkkauraan ja laskeuduin kengällä alas vetämään ahkiota asfaltilla ja tienpientareilla – argh. Ei ollut ihmisen ihmistä Utsjoen kylällä iltasella.

Kirkkotuvilla otin suunnan tunturiin, vaikka minulla on sieltä 1:50 000 kartta. Reitti ei ollut ihanteellinen: Ahkio makasi selällään männyn alla ja uhkasin vaihtaa sen Paljakkaan. Sitten se kieri itsekseen ja lupasin polttaa sen. Revin ahkiota ylös turhia seinämiä, kun en huomannut suunnistaa. Kiskoin sitä pitkin laajoja pälviä. Ahkio liu’utti minua alas jyrkkää kelkkauraa, vaikka minulla oli lumikengät jalassa. Seitsemän kilometrin ja seitsämän tunnin taistelun jälkeen solmimme rauhan Nammajärven kodalla. – Niin hyvä, että Tuire tulee, muuten leimaudun ahkioon.

 

Seuraelämää ja tunturiylänköä

Olen iloinen kun Tuire tulee. Aluksi on outoa puhua, mutta kieli irtoaa nopeasti. Me tunnemme toisemme harvinaisen hyvin. Tiedän, ettei mikään mitä Tuire tekee vie minulta pois erämaan rauhaa eikä siitä nauttimista, vaan jaetusta ilosta tulee suurempi. Tiedän, että hän on jäärä, niin hyvässä kuin itsensä kiusaamisessa. Pidän siitä, että hiihtelemme hiljaa ja kaukanakin toisistamme ja tauoilla puhumme jos siltä tuntuu. Hätkähdän hiihdellessä muutaman kerran, kun hän ei olekaan oletetussa suunnassa, vaan tähyilen kilometrikaupalla tyhjää. Onneksi hän löytyy sitten vastakkaisesta suunnasta.

Pulmuset saapuvat, nuo ensimmäiset muuttolinnut. On ilo nähdä niiden pyrähdykset, kun ne liikkuvat parvina, etsivät ruokaa pälviltä. Miten kauniita ne ovat, hienoja niiden jäljet lumella. Kevät on täällä. Ja meillä on seuraa.

Saamme kokea huiman tunturituulen, puuskissa se on mahtava. Levitän käteni ja mielestäni se vie minua loivaan ylämäkeen. Hiihdämme minuutin tiukkaan sivutuuleen ja päätämme yhteen naiseen, että vaihdammekin reittiä myötään.

Kun Kaldoaivi on ollut sisäänpäinkääntyneisyyttä ja hiljaisuutta, on Paistuntureilla pääsiäishulina. Kiitos pitkän vapaani en ärsyynny ihmisistä, vaan rupattelen ihan mielelläni, vaikka en sitä haekaan. Tapaan ihmisen, jonka kanssa jutellaan pitkään eri ahkioista ja niiden ominaisuuksista. Potkittaisiin renkaat, jos voitaisiin. Epätodellinen olo, joku on vähintään yhtä kiinnostunut asiasta kuin minä. Hän huomaa, että ahkioni on etupäästä rikki törmäyksen jäljiltä. En osaa sanoin ilmaista, että wow, sinä se huomaat tärkeät asiat.

Paistuntureiden tunturiylänkö on upeaa hiihdeltävää. Pää pyörii, mieli imee maisemia sielun sopukkoihin, Gaimmoaivi herättää kaipauksen. Illalla tulee Guivin kämpälle kaksi nuorta miestä ja tyttö, todella kivoja ihmisiä. Heistä puuttuu sankarivaeltajien jurotus ja kaikkitietävyys. Olemme Tuiren kanssa iloisia heistä, voi kun olisin osannut kysellä heiltä kaikenlaista. – Nukumme Tuiren kanssa täydessä tuvassa vierekkäin yläpetillä. Aamulla tajuan nukkuneeni osittain myös Tuiren leveällä patjalla, vaikka hän hymyillen kieltelee.

Hiihto Njavgoaiville auringonpaisteessa on epätodellinen. Sininen taivas ja valkoiset tunturit lumoavat. Saan mielikuvia jäätiköistä ja maailman laidasta hiihtäessämme. Aika pysähtyy istuessamme kurussa kahvilla. Päädymme julkilausumaan – itsetehty suklaaherkku on kaikista ja kaikesta parasta.

Saunaan ja pähkäilyä

Hiihtelemme hiljakseen kohti tietä ja saunaa. Satula Leammesvarrin länsipuolella on yllättävän tiheäkasvuinen, juuri sellaista ryteikköä, jossa odottaakin näkevänsä hirvien jälkiä ja makuuksia. Joudumme siksakkaamaan, että löytäisimme ahkion levyisen reitin. Pääsemme ihan tokan viereen, ne eivät näe meitä.

Muotkan tunturit nousevat eteemme. Valo leikkii niillä ja houkuttelee, tulkaa tänne. On tylyä kieltäytyä.

Saunan lauteilla kuuluu harras ähinä, lihakset nauttivat. Kahden viikon rasvasta ja hiestä luopuu mielellään. Imaisen lauteilla nestehukkaan talon tarjoaman siiderin, saan hyvän humalan.

Illalla tuijotan kartaa ja pähkäilen – mistä ja minne. En haluaisi nousta bussiin, mutta on vaan liian sulaa. Päätös kypsyy aamulla, kun yöllä ei ole ollut pakkasta ja sataa vettä vedelle. Kun katselen bussin ikkunasta paljaita tai vettä huljaavia jänkiä, tuntuu päätös järkevältä. Toivottavasti parisataa kilometriä pohjoisempana on vielä tunturissa lunta.

Haikeutta, lunta ja onnea

Minun on haikeaa erota Tuiresta, meillä on ollut hyvä retki. Nythän tässä on vasta viikko harjoiteltu taas. Yksinäisyys tuntuu tänään, mutta huomenna on jo hyvä olla yksin. Tunnen suussani miten puhe loppuu.

Tenon varressa on satanut aamupäivän lunta, tunturit ovat kauniisti tuunatut. Voi onnea, pääsen vielä hiihtämään. Jään pois bussista siinä, missä on kelkkaura tien päällä, ja vedän kengällä ahkion tunturiin. Hetkittäin on soraa ja ylämäki – siinä pitää olla varovainen, ettei tule ahkionvetäjälle hiki. Parisataa korkeusmetriä ylempänä saan sukset jalkaan ja itku on tulla. On tyyntä ja on lunta. Tämä oli oikea päätös, retkeni saa jatkua yhä. Hiihtelen tuntureilla viimeiset päivät auringossa. Makaan kodassa lumisateessa. Saan kauniin taimenen pilkillä. Sain kaiken.

Valun viimeiset kilometrit kivikovalla hangella sukset jalassa, kävelen sukset jalassa pitkin pälviä, könyän louhikossa, kun joki on auki. Suksi ei ota tippaakaan kiinni hankeen, valuminen kiihtyy ja kerran rysäytän kunnolla pusikkoon. Hyvä, tätä ei jää ikävä.

Pitkä hiihtovaellus on erittäin yksinkertaista ja täydellistä elämää. Hiihdät, nautit, syöt ja nukut eli pelkkiä perustarpeita ilman mitään huolia. Täydellisen helppo maailma. Joka antaa tilaa ajatella ja olla ajattelematta.

Laulujoutsenet lensivät ylitseni viimeisellä kilometrillä, kvaakkuivat ja minua itketti. Olen kiitollinen, elämä on hyvää. – Reissu on puristettu muutamaan näytöltä luettavaan sivuun. Monta tarinaa jää kerrottavaksi niille, jotka erämaa on ottanut omakseen. Omakseen kuten minut, niin myötä- kuin vastamäessä, niin levon kuin väsyn aikana.

Maria Haakana

Reissun kuvat ovat nähtävissä osoitteessa

http://www.duottar.net//hv2011

Tuiren reissukertomus on luettavissa osoitteessa

http://jalaskoski.fi/Pääsiäinen2011/Paissit2011talvi.htm

Kaldoaivin reissuja

kesä-heinä 2004 pitkä ihana vaellus sikin sokin ja ympäri

huhtikuu 2006 hiihtovaellus Pulmankijärven alapäästä Sevettijärvelle, uskomattoman hienot maisemat ja sää

kesä 2006 kesällä 2006 poikkivaellus Sevettijärveltä Utsjoelle, osa pidempää reissua

kesä 2008 Näätämöstä pohjoiseeen, rauhallinen reissu

syys 2008 myöhäissyksyn taikaa vaikkakin vain viikonlopun verran

kevät 2009 maisemat Guorboaivin päältä oli pakko päästä katsomaan

lyhyt ruskareissu 2009

uusvuos 09-10 kävelyjä kaamoksessa

Keväällä 2010 Pohjois-Kaldoaivissa

Kevät 2011 Kaldoaivi-Paistunturit-Kaldoaivi

Kesä2011 Kuvia maastopyöräretkeltä Kaldoaivissa