Sisareni Liisan 6v näkemys hiihtämisestä

Pakko

Pakko on lähteä. Sielussa on tarve, mielessä pyörii vain se yksi ja sama. Tunturiin, mettään, pois ihmisten ilmoilta hiljaisuuteen. Vuodenajalla ei välilä, pulverilumi ja loppukevään huljaavat jängät tekevät reissusta erilaisen, omalla laillaan hyvän.

Helpotus hiipii matkalla pohjoiseen akselilla Sirkka - Inari, nyt ei ole enää kuin hetki ja äänet ja ihmiset katoavat taakse. Ojan yli poluttomaan ja mettän sylissä voi seisahtaa, kuunnella sydämensä lyöntejä, vihdoin. Hoen tässä ja nyt, tässä ja nyt. Älä organsoi, älä suunnittele, ole tässä ja nyt. Kun mielestä tulee ajatukseton olen perillä.

Erämaan sylissä olen niin turvassa kuin ihminen voi olla. Oikeasti turvaa ei ole olemassakaan, mutta siellä missä on sydän on koti, kuten sanottu. Elän minussa, en kaadu yhtään kertaa, en vuole itseäni valtimoon, enkä polta itseäni polttoaineella – pysyn hengissä.

Kun olen päiviä tuulen piiskaamana avotunturissa metsään päästessäni taputtelen puita ja hihkun terve metsä. Kun lumimyräkässä en erota suksieni kärkiä vauhti pysähtyy, kiedon kädet ympärilleni ja odotan kunnes valkoisuus loppuu ja maisemasta erottuu edes jokin viiva. Kun joet tulvivat  ja yritän ylitystä kaukaa järven kautta hiekkasärkkiä  pitkin varon etteivät aallot kiepauta minua rinkan päälle selälleen. Kaikki se tieto on geeneihin kirjoitettu ja kaikesta siitä minä nautin.

Kun pääsee tuijottamaan kauas ja näkee tunturijonot kaukana taivaanrannassa tulee sieluun lepo ja rauha.