Mutkille Muotkalla

19.04 olemme rautatieasemalla ja mies nostaa rinkan autosta. Koen tarvitsevani whiskypullon matkalle. Sekunnin ajan hän yrittää saada minut hakemaan pulloni itse. Kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen ei juuri tarvitse puhua. Rinkka tömähtää takaisin autoon, hurautamme Alkoon, haen whiskyn ja 19.08 olemme takaisin asemalla ja rinkka asfaltilla. Mies kysyy, että nytkö karkkikauppaan? Juna lähtee 19.20.

Odotellessa ennätän avaamaan suuni ennen miestä ja varoittamaan mustasta jäästä, metsästyksen vauhkoonnuttamista hirvistä ja tv:n katselun haitallisista vaikutuksista. Näin säästyn viimeisiltä hyviltä neuvoilta.

Jaan makuuvaunun kauniin, vaalean, hyvin naisellisen rouvan kanssa. Herään yöllä vain kahdesti korvatulpista huolimatta. Sade piiskaa junaa ja ihana rouva kuorsaa kovaa.

Postiauton kuljettaja Rovaniemeltä Ivaloon on kerrassaan hurmaava, ihanan leppoisa. Hän saa ihmiset hyvälle päälle halusivat ne sitä tai eivät. Flirttailee sopivasti kaikkien kanssa ikään, sukupuoleen tai kokoon katsomatta.

Ivalossa on auton vaihto. Moikkaan uuden kuskin, vanha kuski herrasmiehenä kantaa vastusteluistani huolimatta rinkkani Karigasniemen autoon. Varmistan tältä uudelta nuorelta vaalealta kuskilta lähtöajan ja sanon, että pistäydyn kaupassa. Ostan välttämättömyyksiä, kuten näkkileipää (jonka nyt totisesti aion pitää ehjänä) ja sitä kuuluisaa mustikkasoppaa! Kun olen jo maksanut tajuan, että samperi - whisky on yhä korkkaamattomana siinä raskaassa lasipullossa.

Takaisin kauppaan sisään ja koko viikon ruokaostoksia tekevien ja juoruilevien perheenisien taakse kassajonoon vesipullo kourassa. Jopa minä ymmärrän, että nyt on kiirus ja kipitän linja-autoasemalle juosten hieman hassusti jalat kaukana toisistaan, sillä vaelluskengät ovat vain väliaikaisesti nyöritetyt. Näen miten linja-auto lähtee edestäni minuuttia vaille yksitoista!
Järkyttyneenä kysyn kahdelta asemalla seisovalta ihmiseltä, että oliko tuo Karigasniemen bussi. Mies vastaa, että ei ollut, sillä kello ei ole vielä yksitoista ja nainen osoittaa Ouluun menevää bussia ja sanoo, että tuo varmaan menee Karigasniemelle.

Lähden juoksemaan kohti liikenneympyrää ajatuksena saada bussi siellä kiinni. Näen kuitenkin bussin soljuvan ohi liikenneympyrän sata metriä edelläni.

Ensimmäinen yritykseni saada joku ajamaan linja-auton kiinni on tupakkaa polttava nainen, joka ei ”juuri nyt” jouda. Tästä pettyneenä kiroan yleisimmän suomalaisen välimerkin ja kompastun nauhoihini. Ensimmäinen ajatus on, että nyt meni näkkileivät rikki!

Toiseen uhriini käytän äidillistä, sanelevampaa puhetapaa ja tämä kunnollinen, avulias äidin poika, nuori mies lähtee ajamaan linja-autoa kiinni tietäen sen mahdottomaksi: ”Postiautoa ei ajamalla kiinni saa”. Soitan numerotiedusteluun kysyäkseni Gold Linen puhelinnumeroa, hätäännykseni tarttuu neitiin ja hän ei löydä numeroa, enkä minä tajua tavata Gold Linea kirjain kirjaimelta. Tajuan, että minulla on heidän aikataulunsa taskussani, löydän sieltä puhelinnumeron, soitan postiautojen keskukseen ja
pyydän heitä soittamaan linja-autoon ja pysähtymään.

Kuski ei kuitenkaan pysähdy, vaan hiljentää ja juuri Kirakkajoen kohdalla saamme postiauton kiinni. Tuijotan hämmentyneenä Kirakkajoen kylttiä. Tästä olisi luontevinta lähteä omaan erämaahan. Onko tämä vihje siitä, että pitäisi lopettaa juoksemasta vieraissa ja pysyä omassa Hammastunturissa?

Kysyn, että no miten sinä silleen lähdit minuuttia vailla? Auton kello oli tasan, vastaa kuski. Koko matkan Karigasniemelle auton kello näyttää samaa
aikaa, neljä minuuttia yli kahdeksan.

Tarkastelen vahinkoja: Oikean käden kämmenpohja ja polvi sekä vasen kyynärpää auki, vasen polvi vaan mustana. Ravisuttaa ajatus, että tämä vaellus olisi voinut päättyä Ivaloon. Päätän, että kävelen kairaan ja olen sitten vaikka yhdessä leirissä, jos polvet kiukuttelevat. Näkkileipäpakettia en edes viitsi avata.

Kaamasessa haen polville jäätelöä. On vähällä, etten taas jää kyydistä. Kaveri on innokas ajaja. On se kyllä vaikea pitää lukua, että onko kaikki kyydissä. Onhan meitä bussissa tasan kolme.

Päätän lähteä Muotkalle kun se on lähempänä ja matalampaa ja tungen Paistunturien kartan syvälle rinkkaan. Äherrän pakkauksen kanssa. Whiskyn
kaadan muovipulloon. Banaanisetä on työntänyt kassiini banaaneja, töistä nappaamani ruisleivät ovat homeessa, kauankohan ovat viihtyneet kirjahyllyssäni.

Aloitan matkan Inarijoen laitaa Angeliin vievää tietä pitkin. Ylitän siten siltaa pitkin Karigasjoen. Kierrän vielä jyrkän mäen ja sitten vihdoin pääsen pois tieltä ja mettään!

Nousen Jeägelvarladdu nimistä lampea kohti. Pieni puro pulputtaa ja vie mukanaan ihanaa, mutta hyvin raikasta vettä. Olen metsän vihreässä sylissä ja alan vähitellen rauhoittua. Rinkka painaa, mutta ei se haittaa, nousen hetken, katselen ympärilleni pitkään ja nousen hetken taas, on jyrkkää.

Löydän suhteellisen tasaista ja nostan kodan pystyyn, teen sylillisen puita ja heti kun saan tulen kaminaan alkaa sataa lunta isoja kauniita  hiutaleita. Tumman sininen pimeys tulee nopeasti, länsitaivaalla loimuaa lapin kullan mainos.

Aamulla ajattelen ensimmäiseksi Savua ja Liquisolea. Olen kolme kertaa herännyt pää ja jalat palellen maaten poikittain patjallani tai sen vieressä. Kitkanäppylät kehiin!

Kello on kuusi, mutta kun ei nukuta niin mitä tässä makaamaan. Syön ja pakkaan ja nousen mäen päälle. Ihailen aamunsinistä maisemaa ja otan kompassilla suuntaa ja voi itkujen itku!

Kompassineulan punainen näyttää etelään. Heitän rinkan selästä, teen pienen ympyrän, heiluttelen käsiäni ja katson uudelleen, punainen osoittaa yhä etelään. Ravistan kompassia – ei auta. Katson karttaa ja jokea, se on Inarinjoki, se virtaa tuohon suuntaan, tuolla on Norja, tuolta noussee aurinko ja kompassin punainen osoittaa etelään. Tulee lähes epätoivoinen tunne, että tätä reissua ei ole tarkoitettu tehtäväksi. Sitten alan melkein epäillä, että jos se punainen näyttääkin etelään.

Kenelle minä kehtaan soittaa lauantaiaamuna kello seitsemän ja kysyä silleen puolihuolimattomasti että osoittaahan kompassin punainen nuoli varmasti pohjoiseen. Ja kenelle hän sitten soittaa. Ja poliisitko hakevat minut pois metästä vai rajavartijat.

Sitten kyllästyn tähän farssiin ja lähden vain kävelemään sinne minne pitääkin ja noin kolmen sadan metrin kulutta kompassi normalisoituu. Huomionkipeä vimpain. Vai magneettinen häiriö.

Päivästä tulee uskomattoman kaunis. Aurinko paistaa, lunta on koristeeksi, taivas on sininen. Muutama valkea pilvi antaa hiukan suojaa. Aluksi on sakeaakin koivikkoa, joka harvenee. Alempana lampien rannat ovat jäässä, ylempänä lammet ja suot ovat lähes kaikki jäässä, keltaiset ruohot heiluvat pienessä tuulessa lunta ja jäätä vasten.

Törmään isoihin riekkoparviin, niitä on kymmenittäin. Näen runsaasti hirven jälkiä ja kaksi hirveä. Olen puhtaan syvän onnellinen.

Suuntaan Vuorggotseärjavrille, olen kiinnostunut vanhoista kämpistä. Näenkin ne jo kaukaa, kolme kaunista harmaata hirsirakennusta.

Ne osoittautuvat kolmeksi isohkoksi kiveksi ja lumeksi. Hatara lautakämppä ja kota löytyvät läheltä järven rannasta. Vessa on uusi, hieno ja ennen kaikkea tuulitiivis. Ja eikun leiri pystyyn. Aamu on tyyni, kaunis ja aurinkoinen. Radiossa luvataan päiväksi tuulta. Suuntaan etelään kohti tuntureita. Päivä on lumoava! Jäätyneet purot ja lammet kylpevät auringossa, jää kimaltelee. Valot ja varjot leikkivät, tunturien värit hennon lumipeitteen alla ovat kauniita.

Nousen ylös Nirveoaiville ja tuulee ihan tosissaan. Saan nojata tuuleen, mahtava tunne! Näkyy kauaksi, nautin tunturien kaukaisista sinisistä silhueteista. Kävelen tunturiylängöllä ja nautin. Tajuan, että en ajattele mitään, erittäin hyvä.

Silmiin osuu kaksi metsästäjää, jotka ovat reitilläni. En keksi tunturiylängöllä luontevaa tapaa piiloutua tai vaihtaa yhtäkkiä suuntaa. Ihan
mukavat joensuulaiset riekonpyytäjät ovat laittaneet toiseen koiraansa jonkun vinkuvan vimpaimen, joka ei näytä tekevän hyvää koiran mielenterveydelle. Ihailen sujuvaa valehteluani kertoessani missä olen riekkoja nähnyt. ”juu, olivat avotunturissa, koivikossa en ole niitä nähnyt”. Erkanen liukkaasti.

Keittelen mustikkasoppaa jängällä, taitaa olla mittasuhteet hieman pielessä, sillä maku paranee joka mukillisella. Muuten olen kadottanut ruokahalun, syön ihan mitä vaan siksi kun on syötävä, maut eivät kiinnosta. Valkosipuliperunoiden ja pastan jämät lämmitän samalla pannulla ja syön pois. Kuivatut päärynät ja omatekemät energiapatukat maistuvat hyviltä, muu ei juuri niin miltään. Whiskyä tuijottelen vihamielisesti, ylimääräinen turha paino joka ei jaksa kiinnostaa. Sen verran suomalainen olen, että en sitä kaada pois, vaikka asiaa kyllä harkitsen.

Avdsegasoaivista luoteeseen löydän jokilaaksosta puron jossa virtaa vesi ja jossa on puuta. Mainio leiripaikka. Kuu pienenee joka yö, tähtiä on taivaalla miljoona. Pakkanen kiristyy. Yö on rapsakka, kuutisen astetta pakkasta. Vedän takin yöllä makuupussin päälle. On siinä ja siinä palelenko. Pussin mukavuuslämpötilaraja on -8.

Hidas ihana aamu, lähden liikkeelle vasta kahdeksan aikoihin. Radiossa sanovat, että aurinko nousee Utsjoella klo 08.08. Kuljen aikani Stuorravzin jokilaaksoa pitkin. Lampien jää on mustaa ja sileää. On uskomattoman hiljaista ja kaunista. Yksittäisiä eläinten jälkiä lumessa, ei muuta. Joki kiemurtelee vallattomasti. Nousen ylös tunturiin ja nautin näkymistä. Aurinko paistaa pilviverhon sisällä.

Kielajoella vahvistuu jo aiempi aavistukseni, en ole menossa joen yli. On turhan paljon vettä, virtaa, jäätä ja kylmää. En halua ottaa riskejä. Reissu muuttaa muotonsa puolikaaresta epämääräiseksi ympyräksi.

Olin päättänyt, että tällä reissulla en soittaisi kertaakaan. Haluaisin olla itsekseni rauhassa, en särkeä vaelluksen lumousta juttelulla. Joka kolmas päivä oli sopimus lähettää ok viesti.

Kun nousen Unna Geatkebasasin päälle ja näen Lemmenjoen tunturit, ja tunnistan suosikkini Stuorrabogoaivin tunturikavereineen kaukaisuudessa, niin on aivan pakko soittaa ja jakaa kaikki se upeus ja kauneus. Taivaanranta on täynnä erivärisiä tuntureita, pääasiassa eri sinisen värisiä. Taivas on kaunis vaaleanpunainen ja vaalean hohtava. Jokilaakso näyttäytyy upeana, tunturien kupeitten värit vaihtelevat harmaasta, lähes mustasta eri ruskean ja keltaisen sävyihin. Olen onnellinen.

Kuljen Keätkepassin ja Kaskokielasin kautta Stuorraäytsin kämpälle. Olen ihan väsy.

Venyttelen ja nautin lämmöstä, totuttelen siihen vähitellen, aluksi + 10 tuntuu hyvin lämpimältä. Pesen hiukset ja kuuntelen radiota. Huomaan olevani ihan ihme tilassa, rakastan kaikkea ja kaikkia

Käyn nukkumaan kymmenen aikoihin, kunnes kello yksi yöllä herään rytinään.Sisään rymisee kaksi miestä pyssyineen. Minulta puuttuu selvästi dramatiikan taju kun nousen vain ja nykäisen rinkkani viereiseltä petiltä ja muutamat tavarat pöydältä pois ja asetun jatkamaan uniani. Miehet toljottavat päälamput hohtaen ovensuussa. Hetken hiljaisuuden jälkeen he kysyvät jotain vedestä, selitän vesipisteen paikan. Ukot seisovat yhä ovensuussa ja toinen puhuu jotain koiran laittamisesta eteiseen. Sanon, että mun täytyy siirtää ruokani sieltä sitten pois. Eka puhuja sanoo, että ei tarvitse ja toinen samaan aikaan että joo. Ihmettelen sekunnin ja nukahdan välittömästi.

Suolla älyän yhtäkkiä öisen toljotuksen. Valkoinen silkkinen pyjamani kuultaa läpi, päälamppujen valossa näkyvyys on arvaten hyvä.

Näen kaksi hirveä aamunkoitteessa parinkymmenen metrin päästä. Ajan ne ehkä makuulta ylös. Olen tuskaisen hidas. Valokuvassa ei näy edes hirven vaaleita koipia.

Hempeämielisyyteni lyö kattoon, kun lopetan kokonaan puolukoiden syömisen. Käy niin riekkoja sääliksi. Rakastan yhä ihan kaikkea.

Ruokailen ja myöhemmin leiriydyn Nuhppirjohkan eli -joen rannalla. Käväisen päivärepulla tunturissa. Mieli on hyvä ja tyhjä. Kuvaan innoissani jäätä.

On hyvä hilpeä mieli. Käännyn usein ympäri ja mieleen painaen katselen tunturimaisemaa laskeutuessani alaspäin. Hyvästi tunturit, palaan kyllä.

Puskenko Karigasniemelle vai jäänkö viimeiseksi yöksi mettään. Mettä voittaa. On lauhempaa ja samalla valitettavasti myös vetisempää. Noh, näin
lopun kynnyksellä ei sillä ole niin väliä enää.

Poikkeuksellisesti en ole hirvittävän haikea enkä varsinkaan vihainen kun vaellus loppuu. Olen liikkunut niin paljon ja väsyttänyt itseni niin kunnolla, että kerrankin olen ihan sovinnossa reissun loppumisen kanssa.

Soitan taksin hakemaan Angelin tien laidasta. Käyn suihkussa Kalastajan Majatalossa. Hyvin ajoissa odotan linja-autoa ja menen etuajassa istumaan etupenkkiin. Polvet särkevät vasta paluumatkalla ja kotona kun ämpimässä. Vähät siitä.

 

jäätä

omakuva

jääkukka

koivikkoa

löysä kota

kämppä

tunturimaisemaa

Nirveoaivilta  

jokilaaksoa

ylängöltä

Lemmenjoen tunturit kaukaisuudessa

Nuhppir