Paistunturit ja Kevo heinäkuu 2005

Lentokentällä mies kysyy, että onkos käsimatkatavaroissa mitään reppuun siirrettävä. Kynsisakset! Onneksi hän kysyy, niin ei tule turhaa sähläystä turvatarkastuksessa.

Koneeseen nousua odotellessa, juuri kun olen paneutunut Hesariin, kuulutetaan minut tiskille. Ovat löytäneet sytystyspalat (2 kpl) ja väittävät, että polttimessa on polttoainetta. Selitän ystävällisesti, että me emme koskaan milloinkaan jätä sinolia polttimeen, vaan poltamme sen aina loppuun. Aukaisen polttimen ja sieltähän todella löytyy vaaleanpunaista vuosikertamarinolia. He ovat sitä mieltä, että poltin pitää jättää Jyväskylään, mutta suostuvat siihen, että käyn ulkona polttamassa polttimen tyhjäksi. ”Mutta sen on oltava aivan tyhjä, näytä se meille kun tulet turvatarkastukseen”.

Niinpä ensimmäiset ”tulet” poltan Jyväskylän lentoaseman edustalla. Vielä kuuman, mutta rutikuivan polttimen kiikutan turvatarkastukseen paperikäsipyyhkeet näppieni suojana. Sitten ei ollutkaan muuta.

Reppu painaa kotona 16 kiloa, kiitos bivakin ja ultrakevyen keittimen. Kieltämättä ole karsinut vähän kaikkea kovalla kädellä. Ainoa ylimääräinen paino on digivideokamera, jonka sitten päädyin ottamaan mukaan, kun poika vei digipokkarin omille retkilleen.

Finnair on tilannut lennon virolaisilta. Jännää, on melkein kuin ulkomailla olisi.

On hurjan hauska lähteä yksin matkaan. Nyt taas nukun, syön, liikun aivan milloin ja missä vain haluan.

Helsingissä turvatarkastuksessa kiinnostaa poltin taas turvamiehiä. He kiittelevät kovasti, että poltin on käsimatkatavaroissa, mutta valitettavasti aistivat marinoilin hennon tuoksun polttimesta, vaikka mitään nestettä ei näy. Hetken neuvottelun jälkeen päädymme täyttämään polttimen vedellä, sitten se ei takulla itsekseen syty.

Lennolla on kansainvälinen tunnelma. On kuulemma suosittua lentää Ivaloon, käväistä Nordkapissa bussilla, yöpyä yö tai jopa kaksi jossain välillä ja palata Helsinkiin. Juttelen koneessa vierustoverini kanssa, joka on viehättävä rouva Thaimaasta ystävättärensä kanssa. Ovat olleet parin viikon pohjoismaiden kierroksella, nyt siis vuorossa pikainen pyrähdys Nordkappiin. Rouva ojentaa minulle käyntikorttinsa ja onneksi minigrip -pussista pankki- ja kelakortin välistä löydän omani. Onkohan minulla nyt uusi kirjeystävä? Umporn Ratanawit on psykologi Bangkokista.

Marinolia ja ruisleipää löytyy marketista, bussi lähtisi parin-kolmen tunnin kuluttua, en jaksa odottaa. Sitä paitsi bussi on menossa Utsjoelle, ja haluaisin Karigasniemen tien varteen. Paikallisen kyydissä pääsen Inariin. Myöhäinen päivällinen Ranta-Marissa, pizza ja olut 8 euroa, kohtuullista. Matkaan pääseminen polttelee niin, että pizzasta en syö puolikastaan. No ei se mitään, mutta olutkin jää puolitiehen! Saattaahan se olla että erämaa karkaa.

Kävelen Lemmenjoelle menevän tien risteykseen. Ötököitä on vallan tavattomasti, vetäisen hyttysanorakin päälle. Lyhyen odottelun jälkeen pääsen kivan tyttösen kyytiin, joka on Nuorgamista, ollut Rovaniemellä festareilla. Hetken polttelee kovasti ajatus lähteä Kaldoaiviin, mutta nyt pysyn suunnitelmassa.

Tyttö arastelee minua hetken, mutta kun selitän olevani äiti, perheenemäntä ja muutenkin turvallinen keski-ikäinen, niin hän rentoutuu. Hän opiskelee lähihoitajaksi oppisopimuksella, rupattelemme herkeämättä koko matkan. Jään pois Karigasniemen tien risteyksessä. Ötököitä ei ole ollenkaan niin paljon. Paikallisilla on mielenkiintoinen tapa oikaista liikenteenjakaja väärältä puolelta.

Viimein, mutta paljon ennen Utsjoelle menevän bussin saapumista tulee kaveri, joka vie minut lähelle Karigasniemeä. Hän on menossa Hammerfestiin, on kaasukentällä töissä. Taas mielessä vilisee kaikki ne muut vaihtoehdot minne voisi mennä. Nyt menen kuitenkin sinne minne alun perin aioinkin.

Jään pois Sulaojalla ja lähden pienessä sateessa tallustelemaan kohti Luopmasjarvia. Kun olen kävellyt pari kilometriä loppuu sade, ja on niin tuskaisen kuuma sadeasussa, että on aika luopua sadevaatteista. Sählään siinä hetken ja sitten päätän vilkaista karttaa. Missä kartta on?? Puran rinkkaa – ei löydy, kääntelen sadetakin ja hyttysanorakin taskut moneen kertaan – ei vain löydy. Voi ruma sana. Jätän rinkan ja lähden takaisin päin, kunnes muutaman sadan metrin päästä tuntuu siltä, että se yksi sadetakin tasku jäi tarkastamatta. Juoksen takaisin, ei ole siellä.

Kävelen kaksi kilometriä tien laitaan ja takaisin löytämättä karttaa. Miksi minun pitää olla minä? Miksi minun pitää olla tällainen? Masentaa. ok! kuljen sitten kompassisuunnalla, varon Kevoa ja olen vain. Löytyyköhän gepsistä jotain vanhoja viime kesän paikkatallennuksia, jotka antaisivat viitettä siitä missä Utsjoki on.

Repulla osuvat silmäni karttaan. Siinä se on nätisti repun vieressä oksan haarassa suojassa kostealta maalta. Aivan automaattisesti olen sen siihen asettanut.

Kävelen kaunista harjua pitkin Luopmosjarville. On hieman sateista ja tummaa, mutta kaunista, rehevää, paljon ruohokannukoita ja kukkia. Harju järvien välissä on leveämpi kuin kartasta ajattelin, joten maisema ei ihan täsmää mielikuviin. Ensimmäinen niistä lukuisista yllätyksistä mitä on retkeillä 1:100 000 kartalla kun on tottunut puolet tarkempaan.

Laitan leirin järven rantaan klo 03, kun löydän tarpeeksi tasaista. Bivakki pitää minut ja makuupussin kuivana. Sateiden välillä hyttyset tulevat tervehtimään. Hyttysverkkoa pitää parantaa, se ei toimi kun kylkeä kääntää monta kertaa.

Aamulla on makuupussi aivan kuiva sateista huolimatta. Sininen kallis kangas on toiminut täydellisesti, halvempi taffete (kota) -kangas on muuten toiminut hienosti, mutta näen yhden kastehelmen – onko tässä se kuuluisa kastepiste?

Heräilen yhdeksän maissa ja lähden aamiaisen jälkeen laiskasti matkaan. Kurkistan Ruktajärven kämpän

pihapiiriin ja kävelen kivoja tunturiylänköjä

 pitkin Njavgoaivin kämpälle.

Kämpällä tapaan hyvin nuoren parin, joka on 3,5 viikon reissulla. He herättävät hoivaviettini kukkaan. Heillä ei ole karttaa koko alueesta, olisin heti valmis luopumaan omastani (he kuitenkin tyytyvät vain tutkimaan omaani). Heillä ei ole poltinta, ei kirvestä, ei kunnon puukkoa, ei polttoainetta, vain pakit. Kysyn varovasti, että miten he aikovat toimia, jos sataa viikon. Heidän reissullaan ei ole tällaista vaihtoehtoa. Poika puhuu ”minä olen ajatellut..”, ”minä olen menossa..”, - hetken jo luulen, että he ovat eri reissuilla..

Tyttö kysyy minulta, että kuinka kauan olen matkustanut kämpälle Ivalosta – lasken, että noin 15 tuntia. He ovat vuokranneet pyörät Ivalosta, pyöräilleet helteessä kolme päivää Sulaojalle ja tulleet kumppareissaan ja valtavissa kuormissaan puolitoista vuorokautta Njavgoaiville. Osa varusteista on piilotettu matkalle. Olen hillittömän kateellinen 3,5 viikosta ja hämilläni varustelusta ja etenemisratkaisuista. He kysyvät, että mistä voisivat kahlata Tenojoen yli Norjan puolelle. Sanon, että en tiedä, mutta oletan, että ei onnistu kahlaaminen, vaan uimiseksi saattaa mennä. He sanovat odottavansa kalastajaa, joka soutaisi heidät yli. Tajuan, että me elämme eri planeetoilla. Liukenen jängälle.

Nautin suunnattomasti kulkemisesta, on kaunista!! Välillä törmään polkuun, mikä ei haittaa. Käyn Ceavrresgielasin eteläpuolella olevalla kammilla tekemässä päivällisen. Kammi on hyvin viehättävä, mutta ötököitä on sen verran, että teen savuavan risunuotion, joka taas takuuvarmasti toimii.

Kun nousen Ceavrresgielasin yli alkaa taas tunturiylänkö, missä sielulla on vain niin hyvä olla. On rauhallista, kaunista, selkeää. En tiedä onko se välimatka kaikkeen vai fyysinen rasitus, mutta huomaan olevani taas hyvin onnellinen ja suurin piirtein ajatuksettomassa tilassa.

Leiriydyn Guivin taakse joen rantaan. On aivan erityistä olla bivakissa yötä. On suoraan taivaan alla ikään kuin ilman suojaa, paljaana.

Aamu valkenee aurinkoisena ja tuulisena. Pesen hiukset, voi että on ihanaa olla puhtain hiuksin. Tämä on näitä elämän halvimpia iloja. Kiertelen ja kattelen, sitten päätän nousta Guiville.

Yhtäkkiä koko elämä on vain yhtä akillesjännettä, kaikki ajatukset keskittyvät siihen. Ensin päätän olla menemättä rinkan kanssa Guiville, mutta sekään ei auta. Kärsittyäni kipua aikani määrään itselleni lääkityksen 1 Mobic /päivä, kenkä löysälle, paljon taukoja ja kevyttä hierontaa. Se ei kuitenkaan riitä vaan aluksi 3 x 600 burana, myöhemmin 2 x 600 kun tabut uhkaavat loppua. Jos kävelen enemmän kuin puolisen tuntia tai liian lujaa kipu imakoi lääkityksen läpi. Kätevää, minulla on siis kello ja nopeusmittari oikeassa akillesjänteessä. Kyllä tämä taas tästä.

Tutkin taas yhdellä lukuisista tauoista karttaa. Olisikohan eilen kuljetulla 25 km jotain tekemistä tämän kivun kanssa. Elämä menee ihan sekaisin kun vaihtaa kartan mittakaavaa.

Makoilen Guivilla pitkään ja nautin maisemista. Tapaan poron ja vasan, tuijottelemme toisiamme. Tunturissa on hyvin kaunista, on vaaleanvihreitä pieniä nyppylöitä, on lähes mustia, harmaita, sinisiä. Lähetän tekstiviestin pojalleni ja hän soittaa minulle. On Tanskassa, kaikki on hyvin, ”voi äiti, olin jo unohtanut miten ihanaa on uida meressä!!”

Kaikki suunnitelmat menevät siis uusiksi. Jään leiriin Guivin taakse lammille. Olen ja ihmettelen ja odottelen. On ihan hyvä olla iättömässä ja ajattomassa tilassa. Mikä voima onkaan tunturimaisemassa, kaukana siintävissä vuorissa. Olen tullut täysin riippuvaiseksi tästä maisemasta.

Sitten teen jonkun aivan käsittämättömän virhearvioinnin, saan kimmokkeen palata Kevon kautta pois. Selityksiä:

- Karigasniemen kautta en voi maksimoida reissussaolo aikaa, bussi Ivaloon lähteen liian naftisti lentoon nähden, menetän vuorokauden metsässä oloa.

- Jos en saakaan liftiä Karigasniemeltä pohjoiseen menevältä tieltä ja eikä jalka jaksa kävellä Karigasniemeen (no olisit sitten tilannut taksin!).

- Kevon kiertäminen tuntuu liian raskaalta ottaen huomioon jalan kunnon. Sitä paitsi olisihan se hyvä nyt nähdä se Kevo siinä samalla.

Guivin kämpällä tapaan itävaltalaisen. Hän on ollut reissussa iät ja ajat ja suunnitellut elävänsä omenoilla, avokadoilla ja ruisleivällä, mistä hän ei kuitenkaan oikein pidä. Kun syön lämmintä ruokaa kuolaa hän vieressä sen verran, että hellyn jakamaan ruokaani – että joku voi olla onnellinen lämpimästä ruoasta. Onneksi hän on menossa Ruktajärven suuntaan.

Lähden kohti Fiellun putousta. On ihan mukava kävellä, kunhan pitää taukoja puolen tunnin välein. Pidän aivan ihanan päivällistauon solassa pienen joen rannalla, on täydellinen idylli, kukkia ja vihreää. Teen hernekeittoa hernekeittojauheesta, joka on äidin tekemästä hernekeitosta kuivattu. Kerrassaan taivaallista – kiitos äiti!

Voi kun kukaan ei tulisi kysymään mitä tykkään Kevosta. Akillesjännekipuinen, poluilla osaamaton kulkija on piruuntunut ja väsynyt. On käveltävä hiljaa, että jalka kestäisi. Ja jotta pysyisi pystyssä on katseltava polkua. Päivän mittaan alkaa tympiä yhä enemmän polun tuijotus, liejua, isoja ja pieniä kiviä ja juuria. Aikataulutan itselleni etappeja, pakotan itselleni taukoja, katsele, nauti! Mutta kun ei se niin kumman hienolta ainakaan tässä tilassa näytä. Odotin jotain fantsun eksoottista. On toki kauniita kukkia, hienoja keloja. Mutta kun mielessä on kirkkaana vielä Ivalojoen jylhä kanjoni.

On tietysti oma maailma, oma ihana rauha, omat ajatukset. Ja kun niihin liiaksi uppoaa vauhti kasvaa ja vihlova kipu herättää todellisuuteen.

Tulen myöhään Fiellun putoukselle. Seison joessa ja parannan nilkan turvotusta. Leiriydyn bivakkiin lähelle putousta, siellä ei ole ketään. Putous näyttää upealta, siitä lähtee mahtavasti kosteutta ilmaan. Laitan korvatulpat kun koski jymisee niin, ettei nukutuksi saa ja nukun kymmenen tuntia hyvää syvää unta. Edes sade ei yöllä herättänyt.

Kammi Fiellulla

Seuraavan päivän on oltava lyhyt –  14 km päästä löytyy sopiva leiri. Jalka kestää välillä vain 20 minuuttia kulkemista kerrallaan. Makaan paljon jalka tuulessa ja katselen pilviä. Sataa välillä ja tuulee hyvän viileää, on melkein kylmä – jihuu! Ensimmäinen pätkä on 9,5 km ennen kun tulee vesipaikka eli lounas. Kello on jo kolme ennen kuin pääsen sinne ja nälkä on! Sitten sataa ja kunnolla. Istun teltanalusvajassa ja kuuntelen sadetta. Tulee melkein kylmä, lämmintä vihanneskeittoa – hyvää!

Päivän reitillä on kaksi kahlaamoa. Näiden kohdilla on vaijeri ja käsilenkki helpottamassa ylitystä. Ja kyllä se helpottaakin jos tajuaa miten sitä käytetään, minusta painopiste tulee kumman ylös. Akillesjänne tykkää kylmästä vedestä. Seison virrassa ja tapan hyttysiä reisiltä ja potkin niille vettä.

Minusta on kovin surullisia nämä polut joista humus on huuhtoutunut pois. Puiden juuret ovat paljaina, valtavasti kiviä, paljasta maata. Kahlaamo kaksi on myös helppo nakki. Nyt taitaa olla vesi alhaalla ja virtaus vähissä.

Sitten alkaakin kunnon ylämäki ja tuulee vimmatusti, mutta ylhäällä on kaunista. Ehdin perille laavuun lammen rannalle leiriin juuri ennen ukonilmaa. Teen Jotuliin tulet ja nautin lämmöstä. Päivälliseksi kokkailen sienipastaa viimeisistä viime syksyn sienistä.

Sade lakkaa ja nousen iltakävelylle tunturiin laavun taakse. Ihailen näkymiä, tunturimaisemaa, ilta-aurinkoa. Yhtäkkiä tajuan, että höh! tämähän on kiellettyä luonnonpuistossa ja laukkaan takaisin leiripaikalle.

Yöllä herään siihen, että sade hakkaa bivakkia ja lujaa, on kylmä. Mietin menisinkö makuupussiin vai ryntäänkö laavuun. Teen minuutin kestävän rynnäkkön kahden sadekuuron välissä. Kun olen saanut itseni lepoasentoon penkille tulee eräs paikkaan leiriytyneistä rouvista aivan jäässä laavuun. Hän ryhtyy laittamaan tulta Jotuliin ja siitä ei tahdo tulla valmista, vaikka hän kuinka vuolee kiehisiä. En millään jaksaisi nousta unen rajamailla, kun itse vielä olen ihan lämmin. Kehotan kaatamaan varovasti sinolia puun päälle ja sitten laittamaan sen kaminaan. No johan syttyy rutikuiva puu. Nukun syvään ja pitkään.

Seuraavana päivänä on tarkoitus kävellä viimeiseen leiripaikkaan ennen tietä. On ihanan aurinkoinen päivä, välillä tuulee kunnolla. Lounaaksi syön erittäin hyvää itsekuivattua soppaa ja ruisleipää – herkullista!

Tapaan kiukkuisen avioparin eräässä leirissä, pakenen paikalta. Kuvaan vanamoita, soita, tupasvilloja, keloja

Viimeisessä leirissä on jumalattomasti hyttysiä ja poikkeuksellisen äkäisiä mäkäräisiä. Syy ärhäkkyyteen paljastuu, kun sade puhkeaa. Istun suojassa ja haudutan päivällistä. Kun sade lakkaa palaavat herhiläiset. Paikka on ankea, mutta löydän itselleni paikan missä nukkuisin. Kuin loppufanfaarina ilmestyy tympeä pariskunta paikalle leiriytymään eivätkä vastaa tällaisiin latteuksiin kuten hei tai tervetuloa. Noh. Kerään kamppeeni ja häivyn.

Ei ole haikeaa lopettaa vaellusta. Olen korviani myöten täysi Kevoa. Reittisuunnittelija on halunnut näyttää paikkaa mahdollisimman monipuolisesti ja polku kiemurtelee kivikoissa ylös ja alas oikealle, vasemmalle ja jänne uikuttaa. Minä tahvo luulin, että tämä olisi vain siirtymätaival. Kartalta ei tietenkään näy tätä jatkuvaa pientä poukkoilua.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä, olisi ollut hidas vaellus Suvantoon Outakosken ja Akukosken väliin. Sieltä olisin yrittänyt liftata pois ja jos ei olisi onnistanut, niin olisin tilannut taksin hakemaan pois. Sitten olisin voinut ottaa iltabussin Ivaloon, olla Ivalossa yötä ja lentää pois. Alun perin ajattelin, että jos teen näin menetän puoli vuorokautta ja saan turhan yöpymisen Ivalossa. Mutta niin olisin säästynyt puolentoista päivän kiroilulta Kevolla.

Päädyn Kenestuvalle vanhaan hevostalliin yöksi. Se on kaunis vanha hirsirakennus.

 Saunon ja uitan jalkojani joessa. Kävelen vanhalla Utsjoen postipolulla.

 Luonto on kaunis