Jäimme tielle aika kauaksi Guolasjavristä, sateet olivat runnoneet tietä oikein kunnolla. Kuljemme tietä pitkin, ajattelin, että se olisi pojalle helpointa. Pian kuuluu kommentti, “ei kai me tänne tulleet tietä pitkin kävelemään”, siirryn välittömästi nummelle.
Ensimmäinen yöpaikka Guolasjavrin rannalla,tasainen ruohokenttä, hyvät iltateet, peilityyni hyvin kaunista, upeat maisemat ympäröivät meidät. Raisduottarhaldi edessä. Mahtivia iltakävelymaisemia.
Nousemme rinkkojen kanssa reiluun 1000 metriin, yritämme löytää reittiä ylös. Raisduottarhaldilla – “kato, nyt tuntuu hyvältä! ei näy enää tietä, ei ihmisen jälkiä, nyt ollaan erämaassa!” Katson lastani onnellisena, eihän tuo olekaan vaihdannainen avaruudesta, miltä aina välillä tuntuu.
Lapsi löytää kulkiessa tatteja, todella maistuvia, syön suuren osan raakana, osasta tulee muhennosta. Kukkien paljous ilahduttaa.
Tajuan, että tilanne on hieman kinkkinen, olemme kulkeneet pitkään ja jos nousemme tunturiin jäämme rakkaan yöksi. Ehdotan, että jättäisimme Haltin huiputuksen väliin edellä mainituista syistä. Kasvot peruslukemilla hän hyväksyy, tunnistan hänen valtavan pettymyksen eli – ok, mennään ylös, kävellään lyhyitä pätkiä, yritetään löytää jostain sen verran tasaista, että saadaan laavu pystyyn, sanon.
On tuskaista löytää Suomen korkeinta kohtaa, kun se ei ole huipun korkein kohta. Mä olen jo luovuttaa kun viimein poika löytää merkkejä. Maisema on upea, aurinko paistaa, hyvä näkyvyys. Poika on onnellinen, hymyilee ja nauraa, hyppii ja pomppii.
Löydämme taasen rinkoille ja sitten alkaa kunnon rakka. Poika löytää tunnin kulkemisen jälkeen neljä neliötä melkein tasaista. Kiinnitämme laavun ympäröiviin kalliokielekkeisiin. Laavu nostetaan vain 90 senttiin, pelkään tuulta ylhäällä tunturien välissä.
Haluaisin myöhemmin viikolla nukkua laavussa, mutta ajattelen, että olisi ehkä pojalle parempi välillä nukkua sisällä. Aamulla poika sanoo, että ei nukuta enää kämpissä, laavussa on paljon parempi. Pitäisiköhän lopettaa ajattelemasta muiden puolesta. Erityisen sanattomaksi jään kun hän toteaa, että “äidit on aina varautuneet kaikkeen, tapahtuuko teidän aivoissa joku kemiallinen reaktio synnytyksen yhteydessä.”
Kahlaamme Pitsusjoen yli ja siitä huolimatta, että totean että housut pitäisi ottaa pois, kahlaan ne jalassa ja kastelen reisitaskussa olevan kartan, koska en ole sulkenut minigrippiä. Poika on hihkussaan, äiti tuhoaa kartan joka reissulla. Kartta tosin kuivuu Käsivarren kihlakunnan terassilla.
Poika on huolissaan tilanteesta, on lopettanut tupakanpolton, herää aamuisin aikaisin, syö terveellisesti ja liikkuu runsaasti.
Ruokaa kuluu valtavia määriä. Teen joka kerta ruokaa kolmelle, hän syö puolitoista annosta heti ja poroa lisäksi. Tauolla katoaa vielä se puolikasannos. Neljänä päivänä teen kolme lämmintä ruokaa aamiaisen lisäksi.
Aurinkoiset päivät, paljon taukoja, naurua. “kiva kun meistä ei jää mitään merkkiä luontoon, ei silloin kun me yövytään tai ruokaillaan.” Olen onnellinen, että hän tajuaa. Hän ei halua kulkea polkuja pitkin, “polkua pitkin on matkalla, ilman polkua on perillä.”
Dinojohkan paikkeilla kotka ilahduttaa meitä riippumalla ilmassa ja poika löytää tamperelaisen Vuokon lompakon ja siellä reilut 200 euroa rahaa. Vuokkokin saa iloa tästä retkestä.
