Ensimmäinen etappi
GR11:n kävely on mun haave. GR11 kulkee
välimereltä Atlantille Pyrenneiden vuoriston läpi
Espanjan puolelta. Taipaleen aloitus alkoi
mannerespanjan itäisemmästä kohteesta Capo de
Creusista. Noin 800 km taipale on syötävä
suupaloittain kuten elefanttikin on syötävä
(itsekeksimä afrikkalainen sanonta):
Barcelonassa on kaikki niin kuin ennenkin. Ylläri
tulee kun vakipaikasta El Corte Inglesistä ei saakaan
sopivaa kaasua trangiaan. Kukaan ei tiedä mistä saa.
Pitäisikö ostaa uusi keitin? Joku käsittämätön
rentous – so what asenne - valtaa
meidät. Keskustellaan uuden keittimen
ostamisesta, mutta kumpikaan ei tee asialle
mitään. Keskustellaan turhien kamojen viemisestä
loppuvaiheen hotelliin, mutta siihen se jää.
Syödään hyvin ja nukutaan hyvin ja kipitetään
aamiaiselle vakipaikkaan. Ahmin tuoretta ananasta
ja meloneja ja kaikkee ihanaa nannaa, mies kahvia ja
suklaavoisarvia.
Aurinko paistaa pilvettömältä (+15). Tuntuu siltä, että
emme muuta kaipaakaan. Junassa vilahtelee
ikkunasta valkoiset vuoret ja ihan kuin sähköistyimme –
jihuu!! Minuun iskee ihan hervoton pissahätä jota
korjailen nostamalla reittä toisen päälle. Olemme
päättäneet että Vilajuigasta saa bussin
Cadasquesiin. Pissahätä on asemaa lähestyttyä
sellainen, että sovimme että heitän rinkan junan
ulkopuolelle ja juoksen marmoriseen
asemarakennukseen sisään ja suoraan vessaan. Noh,
asema onkin tasanne ja suljettu sähkökeskus eli
betoniharkkokuutio. Sen taakse pusikkoon voisikin
mennä pissille jos nämä muut menisivät muualle..
Nämä muut ovatkin päättäneet pelastaa meidät
tältä hikitakamaalta josta bussit eivät kuljekaan
tänään minnekään ja kysyvät minne olemme menossa.
Hetken neuvottelun jälkeen istun pienen henkilöauton
takapenkillä ja mietin voiko pissahädän nostaa tasolle
kaksi?
Isä ja tytär ajavat meidät meren rannalle
Rosesiin, vaikka isoisän kylä jää puoleenväliin
matkaa. Haluamme maksaa matkasta, mutta se ei
käy, on jouluaatto. Kipitän ensimmäiseen
kuppilaan, hymyilen hätäisesti tiskin taakse ja ennätän
vessaan ennen katastrofia.
Tietoisena paikallisesta muutaman (5) Michelintähden
El Bullista syömme tosipaikallista ja
päättäväisesti etsimme itsemme kohti linja-
autoasemaa. Parilla eurolla siirrymme
Cadasquesiin, makeet maisemat virittävät meidät
tulevaan. Löydämme hotellin, jossa uskomattoman
ihana neuroottinen ulkonäöltään kuin nuori Dali,
ottaa meidät vastaan. Juoksemme nyppylän yli Port
Llieggattiin tutustumaan Salvador Dalin huimaan
kotimuseoon ja jopa ajoissa - huh. Suosittelemme
visuaalista kokemusta lämpimästi.
Cadasquesista kulkee vanha polku Cap de
Creusiin. Aamuaurinko hellii meitä kun
seurailemme poukamia, vanhoja merenrantoja,
kuvaamme kaikkea kaunista, kukkia, kiviä, meren
turkoosia. Olemme Cap de Creusin luonnonpuistossa.
Yllättävän kovaa on kävellä kivisellä alustalla.
Polku on aikaa ennen autoja ja välillä kulkee
kivistä koottujen muurien välissä, kauankohan
sitten nämä pengerrystyöt on tehty.
Ohitamme majakan ja kiipeilemme kallioita pitkin
mannerespanjan kärkeen. Tuulee jonkun verran,
merellä on vaahtopäitä, mutta taivaalla ei
pilveäkään. Tästä tämä alkaa punavalkoisin
merkein varustettu reitti kohti Atlanttia.
Molempia hymyilyttää.
Majakan vieressä on majatalo, joka onkin auki.
Kun ei ole kaasua (vain kolme kynttilää kattilan
alle :D) lienee kätevin tämän askeettisen reissun
avaukseksi syödä lämmin lounas. Onhan tässä
kävelty reittiä jo muutama sata metriä.
(Cadaguesista melkein kymmenen)
Olen jo tilaamassa pullon cavaa (= paikallista
kuohuviiniä), mutta kalliolla kiipeily muistuu
mieleen ja tyydymme olueen. Ruoka on herkullista.
Reittikartan olen hankkinut jo vuosia sitten.
Kävelemme edestakaisin ainakin tunnin verran
etsien polun alkua tieltä, mutta ei ole siinä mihin se
on merkitty karttaan. Viimein käytämme
maalaisjärkeä ja polun alku löytyy. Kartta on
siis viitteellinen, pahus!
Kello on neljä, milloinkas se pimeä tulee.
Molemmilla on käsitys että kello kuuden jälkeen,
joten minusta ei ole mitään järkeä lähteä
epätasaiseen vuoristoon kävelemään 14 kilometrin
pätkää kohti rantaa. Miehellä keulii pahasti ja
hän on ehdottomasti sitä mieltä, että mennään.
Sanon, että kahdessa tunnissa ennätämme tässä
maastossa korkeintaan 8 kilometriä ja sitten
olemme täysin epätasaisessa maastossa
täyspimeässä ja mulla on sitä paitsi kantapää
kipeä. Miehellä kuopii niin pahasti, että annan
periksi, että huikennellaan sitten. Missään
vaarassa emme ole ja onhan se täyspimeä
kokemus.
Jätämme tauot väliin ja kuljemme valoisalla niin
pitkälle kuin kykenemme. On niin kaunista, näemme
kauas lumisille vuorille ja matalammat vuoret
näkyvät erivärisinä vihreinä ketjuina.
Pimeä tuleekin jo viiden jälkeen ja kuuden
jälkeen on täyspimeä. Laskeudumme juuri silloin
syvään rotkoon kun värit häviävät ja on pakko
sytyttää päälamppu kun rotko pimentää
entisestään. Nyt on käveltävä hiljakseen.
Ihailen tähtitaivasta, pimeyttä, selällään
rötköttävää kasvavaa kuuta ja maisema vaalenee
aavistuksen kun nousemme rotkosta ylös. Lämmin
pimeys tuo mieleen Afrikan yöt. Sytytän päälampun
nähdäkseni ympärilleni. Pimeästä minua katsovat
hehkuvat siniharmaat silmät.
Leijona!!! pamahtaa mieleen ajatukset afrikassa.
Turkin värin erotan ruskeaksi. Voi helevetti
ajattelen ja nieleskelen. Astun kuitenkin
lähemmäksi ja lehmähän se siinä. Lehemä, saan
sanottua. Lehmän kavereiden silmät kiiluvat
ympärillämme. (Vasta Barcelonassa tunnustan
sisäisen leijonaepisodin ;-), Mies sanoo, että
ääneni oli ollut kovin outo)
Jalkoihin katsomalla tajuamme että olemme
niityllä ja sehän tarkoittaa sitä että polku
katoaa just ja nyt. Ja niinhän se tekikin.
Päätämme nousta ylös satulaan ja päättelemme
polun ylittävän sen matalimmalta kohdalta. No
eipä löydy polkua. Päättelen, että polku menee
vasemmalta, mutta reilun vartin päästä vuorta
ylöspäin noustua on todettava, että eipä mennyt.
Palaamme takaisin ja lähdemme yrittämään
oikealta. Minua naurattaa, mutta en ihan vielä uskalla.
Oikealta polku löytyy kuten myös rauniotalo,
jossa voisi toki yöpyä. Meitä vielä kävelyttää,
joten matkaan. Polku levenee ja alkaa kiemurrella
vuorenseinämiä pitkin. Välillä osumme tosi
kylmiin lähdekohtiin, hetken kuluttua hehkuu taas
keräytynyt auringon lämpö kalliosta.
Vielä ei ole osunut reitille sen vertaa tasaista,
että voisi saada leirin pystyyn. Mutta vielähän
jalat pelaa. Vähitellen alkaa kikatus, helevetin
hullut. Mies erityisesti ja miksen minäkin kun
suostuin seuraamaan. Sitten alkavat jalat
tuntumaan ihan oikeasti helliltä. Vaihdan toiset
kengät. Nämä jalat ei parane kuin kuohuviinillä.
Meri kuohuu edessä alhaalla – olisi varmaan tosi
hienoa jos näkisi jotain :D
Saavumme El Port de la Selvaan vähän ennen
yhdeksää. Majataloon, ruokaa ja cavaa. Elämä on
karkkia!
Aamulla paistaa taasen aurinko. Hymy sen kun
levenee. Tällaistako se voi olla.
Kaupasta vettä, hedelmiä, tomaatteja, leipää,
juustoa, viiniä, suklaata...
La Port de Selva on viehättävä pikkukaupunki,
jossa aika on pysähtynyt ja ihmiset tervehtivät
lajitovereitaan. Pyörimme aamulla rannalla, osa
kalastajista tulee, toiset lähtee. Vähitellen
rannan yli kohti vuoria.
Polku onkin ärhäkämpää, tänään noustaan yli 600
metriä. Risteämme serpentiinimäisesti etenevän
tien useamman kerran. Ohitamme ikivanhan
Monasterio de Sant Pere de Rodan, jota on alettu
rakentaa noin 100 jkr. Heitämme rinkat luostarin
puutarhaan ja lähdemme kiipeämään ylös vuorelle,
missä on vanhan linnoituksen rauniot. Reilu
puolen tunnin ähertäminen palkitaan. Näky on
kerrassaan upea joka suuntaan ja kauaksi! Merta,
alankoa, vuoria ja paljon. Hetki sitten olin jo
luovuttaa, onko sitä muka pakko kiivetä joka
kukkulalle?! Jäämme aurinkoon pitkäksi aikaa
haaveilemaan, ihailemaan maisemia ja makaamaan
ruohikkoon.
Laskeudumme alas ja kappas munkit eivät
olleetkaan vieneet rinkkojamme. Siirrymme pois
luostarin läheisyydestä ja syömme päivällistä.
Llancaa kohti menee myös helpompi tie, mutta ehei
mehän emme sellaista ota, vaan kuljemme GR 11:n
maisemallisesti hervottoman upeaa, mutta kivistä,
armotonta ikivanhaa polkua pitkin vaikka
minunkin jalat alkavat pyytää armoa. Mies
linkuttaa, kivillä kävely on kovaa kun siihen ei
ole tottunut. Haukkoja leijailee ilmassa, ilta
alkaa jo tulla. Mihin ihmeeseen nämä päivät
katoavat.
Miehellä kramppaa akillesjänne, jalkapohja ja
polvi. Se ei millään laukea. Illan viileys
alkaa tulla. Eli kylpyammeellisen
hotellihuoneeseen on matka siis. Matkalla näemme
soihtua kantavia sotureita. Ai niin on joulu ja
etsivät poikalapsia surmattavaksi, menee hetki
ennen kuin tajuan. Kiva joulukuvaelma ;-)
Kylvyn jälkeen olemme jonkinasteisessa
kävelykunnossa ja pääsemme syömään. Tuulee
vinhasti suoraan mereltä ja kylvyn lämmittäminä alamme
oudosti palella viimassa ennen kun pääsemme
ruokapaikan lämpöön.
Aamulla on kylmää ja sumuista kun heräämme
varhain. Mies linkuttaa. Käyn ottamassa selvää
miten pääsisimme pois seuraavien päivien
vaellusreitiltä jälkeen. Voi räkä se vaatii
vähintään 35-45 km vaelluksen. Mies sanoo, ettei
pysty, jalkapohja lihas jalkapohjasta
etuvarpaaseen on liian kipeä, mene sinä.
Mietin ankarasti ja olen jo lähteä, mutta sitten
mamoilen. Olen joutunut jo edellisenä päivänä
teippaamaan jalkapohjani. Tämän sitä saa kun
kävelee/lenkkeillee pehmeillä alustoilla, jalat
eivät ole tottuneet kivillä kulkuun. Lähdemme
siis yhdessä junalle, ja pilvet väistyvät ja
aurinko tietenkin alkaa paistaa. Pysähdyn ja
huokailen, mutta tyydyn kohtalooni, ei ole
kaasuakaan ja lunta on aika alhaalla vuorilla.
Ja sitäpaitsi on kiva olla yhdessä.
Tästä on hyvä jatkaa, tulla junalla Llancaan ja
lähteä kohti länttä. Ihan hirveän suuri hinku
jäi, tuonne on päästävä jatkamaan. Mutta sitä
ennen on käveltävä asfaltilla ja paljon
