Moni on löytänyt Lapista kultaa. Minä näen ajatuksissani Marian kanssa siellä viettämäni kolme päivää kirkkaana helmenä.

Ja se helmi välkkyy kaikissa ruskan väreissä.

Kaipaus sinne luo lisäksi hopean hohteen.

Innostani kai johtui, että useimpia kuvia en ehtinyt tarkentaa, vaan laukaisin heti, ettei vain maisema karkaa. Varsinkin juolukan sinipunan syvät eri vivahteet kärsivät hopusta.

Maria kysyi keskiviikkona 12. syyskuuta 2007 ”lähdetkö huomenillalla Ivaloon vaeltamaan” ja niin ajoimme Jukan autolla Seinäjoelle, sieltä junalla Rovaniemelle, jossa yövyimme ylellisesti Oppipojassa. Nauratti.

Olin jotenkin rauhaton, pienen lapsen lailla innostunut ja toivoin, että jaksan kävellä niin paljon, sen verran, ettei Marialle tule aika pitkäksi ja hän myös nauttii retkestä. Opettelen erämaahan – tunnustelen:

Menemme hiljaisuutta kokemaan -

tuomme arkeen.

Onko enää mieltä uuteen retkeen –

ehkä kuitenkin avaruutta katsomaan.

Perjantaina näytti bussikuski vähän ennen Ivaloa taivaalla kaartelevaa suurta maakotkaa. Maantien varret saivat vähitellen punaisen, violetin ja kellanruskean sävyt ja koivut täyden ruskan keltaisen, jota korosti kuusien tummuus. Avaraa ja taivas korkealla.

Linja-autossa etelän vanha mies selosti monia lapinreissujaan – olleita ja tulevia. Siinä ei nuori saamelaispoika pystynyt pehmeällä murteellaan ja luontaisella hienotunteisuudellaan antamaan omaa arvokasta tietoaan, vaikka muutaman kerran yritti.

Ivalossa S-marketista löysimme Cheezly-juuston. Edam-tyyppinen täysin vegetaarinen. Leipääkin ostimme, sillä olimme unohtaneet näkkileivät olkkarin pöydälle ja Einon leipomat tinjami-salvia-alkuvehnäsämpylät ja hänen suolaamansa lohi olivat jo hupenemassa. Puhuimme, että nyt taksille, vaan samassa kuului iloinen: ”Maria!” Ei missään tapauksessa taksia, vaan vanha tuttu vei meidät tien loppuun Ison Kuppisjärven rantapenkereen päälle ja lupasi hakea sunnuntaina. Kuuntelin kahden erämaita vaeltaneen kaveruksen kertomisia siitä mitä heille oli tapahtunut edellisen tunturissa tapaamisen jälkeen. Molemmille paljon.

Sataa tihuutti. Ei paljon. Kun pääsimme alas, pystytti Maria hetkessä louteen ja söimme lounaan: paistinpannulta valkosipulia ja äsken ostamiamme maissintähkiä. Kahvia ja sämpylöitä.

Koko retken ajan Maria huolehti ruoasta, jonka kantoi samoin kuin kaiken muun paitsi minä omat vaatteeni.  Hänellä jotain yli 20 kiloa, minulla neljä. Söimme kunnon aamupuurot, lounaat ja päivällisen päivän päätteeksi. Energiapatukoita, pähkinöitä ja kahvia. Vettä puroista ja järvistä. Perunamuussi ja linssikastike, jossa viehättäviä makuja. Hernekeitto + kookosmaitoa ja sipulia. Couscous, tomaattia ja valkosipulia. Ei ollut nälkä päivisin. Molempina aamuöinä heräsin siihen, että nälkä pisteli vatsaa ja olin iloinen: niin pitää ollakin. Ei ole tullut

syötyä liikaa ja edelliset on käytetty.

Lounaan jälkeen kävelimme Kuppiskurua, ylitimme sen ja nousimme itäisimmälle Paskaluottuman jyrkälle ”nyppylälle” – Malen mukaan. Minusta se oli aika korkea mäki ja päältä ihan kalju kaiken lisäksi. Siellä tuuli niin, että emme meinanneet pystyssä pysyä ja laskeuduimme sangen taiten sauvoilla auttaen alas kohti Ahvenjärven ja Rautujärven välistä kannasta. Kaikki oli mukavaa. Sitten pitkin Rautujärven rantaa sen pohjoispäässä olevalle kämpälle. Käveltiin kuusi tuntia. Kahdeksan maissa tuli hämärä, vaan silloin oli jo kämppä lämmin ja ruoka pöydässä.

Miten voi kämppä olla niin sopiva. Sopivan kokoinen, värinen ja oloinen. Tummat hirret – patjat ja kauniit päiväpeitteet – Jotul-kamina, joka lämmitti hetkessä mökin. Valmiit puut, vesisanko. Pöydällä kynttilöitä. Vieressä ranta ja nuotiopaikka. Vähän matkan päässä liiteri, jossa kirves ja paksuja halkoja. Vieressä muutama pyöreä verkollinen valmiita puita. Vähän kauempana siisti puusee. Jos siihen jäisi, vain muutama hylly kirjoille ja kirstu vaatteille.

Illalla kerroin kenkieni olevan märät ja sukkieni litimärät. Ajattelin, että saavatpa varpaat kerrankin kunnon kylvyn. Ja luulin, ettei asialle voi mitään, mutta seuraavana päivänä pantiin puolimärkiin kenkiin plastikpussit ja vaihdettiin muutaman kerran päivän aikana uudet sukat.

Ja sunnuntaina olivat kengät kuivat.

Tuli ilta ja yö ja lauantai. Kävelimme metsässä ensin poronpolkuja pitkin. He kulkevat usein vierekkäin: kaksi juuri jalanlevyistä uraa. Jos se on syvä, ei siinä ole mukava kulkea kaksijalkaisen, mutta monesti onkin helppo. Yhtä hyvin voi kuitenkin poiketa heidän polultaan. Ei ole pöheikköjä eikä pajukkoja. On harvakseltaan vaivaiskoivuja, petäjiä, keloja. Alla pehmeä sammal, märkä jäkälä tai varvikko. Soisilla kohdilla tuppaita, joille voi loikata ja muutenkin oppii näkemään mihin voi astua, mihin ei. Väristä – tummahkon kullanruskeasta heinästä – tietää, että kiertää sellaisen paikan. Ja Maria kertoili paikallisten elämästä monia minulle uusia asioita. Niitä en tässä kerro. Jokainen saa mennä sinne olemaan ja kuulemaan.

Nousimme vähitellen Jursulannokille ja laskeuduimme Koijerijärven rantaan lounaalle. Siinä oli moni kalamies pitänyt tulta. Vesi oli kirkas kuten kaikissa järvissä ja puroissa, joista - pienistäkin – joku on aikanaan ja ehkä nykyisinkin, kokeillut kultaonneaan. Keloja oli paljon ja niistä oli keskeltä veistetty polttopuuta tai sellaisenaan talvella tehty keloon rakovalkea. Ensin se tuntui pahalta, mutta heidän on erämaa ja heidän kelot. Eivät lappalaiset niitä kaikkia polta eikä turisteja näkynyt ainuttakaan.

Nousimme hiljakseen sammalrinnettä ylös Jursulan avotunturiin. Maasto oli ihana ja kelot ja kaikki. Oltiin vain. Istuskeltiin. Katseltiin. Ruska hehkui. Nähtiin poroja vaan ei riekkoja. Niitä metsästetään liikaa eikä ajatella, että kun tappaa riekon, tappaa samalla sen poikaset ja poikasenpoikaset monta polvea eteenpäin.

Kävelimme mökille ja osuimme suoraan kohdalle. Tiesimme, että emme voi tulla muuta kuin Rautujärven rantaan, mutta se meni just. Joo Jooo Joo Joo Joooo.

Tähän loppuivat muistiinpanoni. Niin taitaa käydä, kun vain on. Muistan kuitenkin, että söimme, minua nukutti ihan kamalasti pimeän tullessa ja Maria pani ilman patjoihin, antoi höyhenmakuupussin ja tyynyn. Ja luulin nukahtavani, vaan juttelimme pimeässä yhteentoista kaikki sukujutut, joita mieleen tuli.

Sunnuntai oli kaunis ja kävelimme aikaiseen Rautujärven itäpuolta, katselimme kalastajien toinen toistaan mukavampia hengähdyspaikkoja. Oli kelopenkkejä, tulisijoja, näkyi olemisen jälkiä ja veneitä. Jollakulla voi olla useampikin vene. Jokaiselle käyttämälleen järvelle omansa. Jonkun on suorempi mennä usean järven poikki terveyskeskukseen ja kauppaan. Siinä miettii tarkkaan ostoksensa.

Nousimme hitaasti ylemmäksi ja ylemmäksi Kaarreselkää ja Lompolopäille. Se oli jotenkin niin ihmeellistä. Ympärillä joka puolella näkyivät järvet ja siniset tunturit. Tasanne ylhäällä oli vaihteleva ja laaja ja suojaisa jotenkin. Laki ei ollut paljas, niin korkealla ei oltu eikä juuri tuullut. Nautimme juuri tällaisesta. Oli kaunis maaruska, kiviä siellä täällä, mukavia laaksoja ja kumpuja. Maria kertoi missä on Hammastunturi, Appis – ja muut, jotka hän on vaeltanut. Kertoi järvien nimet. Tuntui, että joka ainut pieni pään liike näytti uuden ihmeellisen maiseman, jonka olisi halunnut piirtää, maalata tai valokuvata. Ja silloin tietenkin loppui akku ja ne näkee nyt vain, kun ajattelee.

Laskeuduimme Kuppiskuruun – taas tiesimme, että vastaan se tulee, kun tuonne päin kävelemme. Maasto oli loivaa, kuin puistoa, pehmeää jalan alla. Kurusta Isolle Kuppisjärvelle ja siellä jo oli odottamassa ystävämme. Oli odotellessaan huvikseen kiivennyt läheiselle rinteelle. Ei ollut kiire.

Olin onnellinen ja hämmentynyt. Gunilla Dahlgrenin Pikku Kuplissa poika sanoo kädet puuskassa: ”En minä nyt osaa olla erityisen kiitollinen vanhemmilleni. Minä  olisin varmasti tehnyt itsekin samat jutut.”

Male teki nyt minulle niin.