Ivalojoen melonta 2005

Pelsijärvi - Pikku-Pelsijärvi - 387 - Avisuorajoki - Ivalojoki - Ivalo

Antti vie meidän tavaramme Pelsijärven rantaan ja meidät Melojan ja minut kokemattoman Kalmankaltioon kanootin viereen. Suurkiitos Antille!

Kalmankaltion yrittäjä Markku avittaa kanootin Pelsijärven rantaan, pakkaus ja hallittu lasku köydellä jarruttaen ja kanootti on  Pelsijärvellä. Melominen tuntuu kivalle, hetkessä olemme järven yli, jolla uiskentelee kymmeniä lintuja.

 Melomme noin 500 metriä pitkin Pelsiojaa, sitten paju valtaa puron. Pajut ovat lähes ranteeni paksuisia, sitkeitä, mahdottoman voimakkaita. Vedämme kanootin maalle ja toteamme positiivisen kartanlukutaidon ottaneen meistä vallan. Jänkä on kuoppaista ja töyssyistä. Nousemme pienen kuhmun yli pajua ja vaivaiskoivua kasvavalle suolle. On todella hankalaa ja raskasta vetää kanoottia. Hikoiltuamme tarpeeksi tajuamme kantaa tavarat erikseen ja vetää kanoottia tyhjänä. Kaikki normaalit ihmiset tässä vaiheessa kääntyisivät ja palaisivat takaisin.

Kuljemme nilkkoja myöten vedessä lenkkareilla. Inhoan erityisesti sitä, että sukat kastuvat. Kaveri kysyy sukkavalintaani, onko yhdet vai  kahdet, linerit vai mitkä. Käymme riemastuttavan välinekeskustelun ;D.

 Kilometrin raskaan raadannan jälkeen saamme kanootin taas veteen, ja pääsemme vetämään kanoottia vastavirtaan kumpikin omalla rannallamme. Hetkittäin viiden metrin kanootti on liian pitkä puroon, joten kiskomme sitä taas hetken maalla. Välillä on niin vähän vettä, että on paras vetää kanoottia nostaen joessa. Puita on kaatunut puron yli, välillä puskemme kanootin niiden yli ja välillä ali.

 Tarkoitus oli vetää kanootti Pikku-Pelsijärvelle ja tehdä sinne etelärannalle ensimmäinen leiri. Väsähdämme reilusti ennen sitä. Löydämme tasaisen leiripaikan ja suvannon, jossa pulahtaa ja huuhtoa hien pois.

 Meloja sanoo lähtevänsä kävelylle ja katoaa. Säikähdän ja pelkään, että Hän haluaa kääntyä takaisin. Teen varasuunnitelman yksi ja kaksi ja päätän vaikka sitten itkeä & anella, että matka jatkuisi. - Ei hätää, olen oikean ihmisen kanssa matkassa, Hän kävi vain katsomassa miten reitti etenee.

 Linnut pitävät uskomatonta konserttia, ikivihreät soivat koko yön.

 Aamulla heräämme iloisin mielin, päivä on aurinkoinen, joki on tavattoman kaunis. Vedämme kanootin Pikku-Pelsijärvelle ja olemme hurjan mielissämme, että eilinen veto loppui ennen ajateltua leirikohdetta, sillä koko järven eteläranta on noin 15 senttiä veden alla.

 Järvi on täynnä vesilintuja, Alleja ;-). Yritämme päästä kohti itää ja alkuperäistä suunnitelmaa, mutta liru eli joki on siellä noin 30 senttiä leveä. Siis päätämme oikaista eli vetää kanootin kaakkoon kohti järveä 387.

 Nyt toimii järki eikä voima. Viemme tavarat ensin puoleen väliin, lounassapuska likoon (kuivattua sipulia, sieniä, paprikaa, tomaattikastiketta, juustoa – paistetaan valkosipulia oliiviöljyssä, lisätään edellä mainitut ja syödään sormin tortillojen kera). Vedämme pelastusliivit päälle ja teemme köydestä lenkin ja vedämme kuin hevoset kevyesti kanootin yli kieltämättä eilisistä helpomman jängän ja suon yhteensä puolisentoista kilometriä. Ruokailemme, kannamme, vedämme ja retkeily tuntuu hyvältä. Opimme siis vetämään kanoottia yhdessä ja se liukuu kuin itsestään.

 Minuun on jo lapsena istutettu suopelko, joka katoaa vetäessäni kanoottia läpi lettojen, onhan minulla pelastusliivit päällä – en siis voi hukkua (eikä köysi hierrä ihoa). Kerran solahtaa jalka läpi heton ja vajoan nivusiani myöten, mutta ei hätää, sieltä nousee kevyesti.

 Alkuperäinen suunnitelma oli edetä vain 387 järvelle. Koska eteneminen on odotettua niin paljon helpompaa, jatkamme matkaa nauttien viimein melomisesta. Ennen kuin vetäisemme viimeisen kerran kanootin vastamäkeen, uimme aurinkoisessa 387 järvessä. Siitä alkaakin loputon alamäki kohti Ivaloa, olemme siis vedenjakajalla.

 Rantapenkalta on helppo vetää myötämäkeen kanootti 400 metriä Avisuorajokeen ja emme voi olla jatkamatta melontaa. Meitä kiinnostaa erityisesti sellainen mysteeri, että kartan mukaan ensimmäisen suvannon jälkeen joki ikään kuin loppuu. Kartassa onkin virhe, eli joki jatkuu tiukkojen pajupehkojen seassa, vedämme pensaikon vierestä ruohikossa kanoottia noin sata metriä.

 Joki jatkuu kapeana, mutta kiehtovana, paljon pieniä nivoja, aina välillä nousemme pois kanootista jokeen kun vettä on nivoissa niin vähän. Jokaisen mutkan takana on uusi maailma. Joen rannoilla kasvaa valtavasti kukkia, Rentukoita, Kulleroita ja Kuusamia. On hennon kauniin vihreää. Joen pohjassa kuultaa hiekka. Tulvavesi on ollut korkealla, ylhäällä pensaissa on ruohoa.

 Löydämme täydellisen leiripaikan suvannon rannalta. Aurinko paistaa ja ensimmäisillä heitoilla saa retkitoveri jokitaimenen, ja pian jo toisen, eli kalastus loppuu lyhyeen. Huomaan olevani tavattoman väsynyt ja aiempi ajatus nousta Avisuoratunturille ja sen takaisille rotkojärville muuntuu ihan vain perustarpeiden tyydyttämiseksi: ruokaa, leirin pystytys, hampaiden pesu.

 Paistan kyllä sen Kungsörnin suklaakakun osan kaksi ja senkin poltan pohjaan toiselta puolen. Onneksi seura ei ole nirsoa, vaan syömme hiiltymättömän osan hyvin mielin vaniljakastikkeen kera.

 (Vaaleanpunainen oli suunniteltu reitti, vaaleanvihreä on toteutunut vaaleanpunaisen alla kulkee hento sininen viiva)

 Seuraava aamu valkenee aurinkoisena. Syön ah mitä herkullisimman munakkaan (homejuustoa, sieniä, sipulia, paprikaa, nam ja slurps) aamiaiseksi suvannon rannalla, kukkien keskellä, kalojen hyppelyä silmäkulmasta seuraten.

 Joki levenee hiljalleen, meillä on upea päivä laskea jokea alas. Pieniä nivoja, käännöksiä, valtavasti kukkia, pieniä kuohuvia könkäitä. Kaksi paria joutsenia, neljä paria hanhia laskemme päivän lintukohtaamisiin. Porot laiduntavat joen molemmin puolin, hirvi solahtaa joen poikki, luo katseen meihin ja katoaa metsään. On ajaton olo, tässä ja nyt.

 Vettä on paikoin vähän. Lasken koskea suoraan terävään kiveen, kokkaan tulee pieni reikä. Se korjataan sulattamalla muovia illalla leirissä, sekin suvannon rannalla. Kalaa tulee taas helposti ja se valmistetaan nuotiolla samalla kun kuivataan lenkkareita. Vettä on jo sen verran, että ei juuri enää tarvitse kesken matkan nousta kanootista. Yövymme suvannon vieressä kosken rannalla, viimeisen kerran kannamme kanootin kivisen kosken viertä.

 Korsatuntureilla on vielä lunta. Korsajärveltä tulevan joen jälkeen muuttuu joki leveämmäksi ja syvemmäksi. Ylitämme useita retkeilijöiden tekemiä muutaman rungon siltoja ja alitamme poroaidan Lemmenjoen kansallispuistoon. Maakotka tulee meitä vastaan joen kaarteessa. Se on ruskeanmusta, iso ja ylväs ja me tuijotamme sitä herkeämättä, kun se liitää ylitsemme muutamien metrien korkeudella. Aivan uskomattoman hienoa!

 Käväisemme Avisuorajoen kämpällä, jaloittelu tekee hyvää. Tulvan ja jään jäljet näkyvät rantapusikoissa, isojakin puita on kaatunut. Nousemme ihailemaan myös hyvin kauniin harmaata hienoa latoa, joka on ennen Ivalon Mattia. Nyt se on vielä osittain veden alla, ja selvästi eläkkeellä vaikka onkin hyvässä kunnossa.

 Tapaamme retken ensimmäisen ihmisen Ivalon Matin sillan kupeessa, Pokan tien laidassa. Hän kalastaa ja hymyilee tyytyväisenä. Käymme entisellä Mattilan tilalla, upea kiviaita ympäröi yhä pihapiiriä, päärakennuksesta ei ole paljoakaan jäljellä. Kauankohan tilalla onkaan eletty ja nyt on tuvasta jäljellä vain ruosteinen liesi ja takan kivet. Saamme seuraksemme ystävällisen kummitusporon, joka seuraa meitä ihan läheltä rantaan saakka.  ( Mattilasta enemmän)

 Yövymme vähän Lisman jälkeen korkealla rantapenkalla kelon kupeessa. Ilta on lämmin ja aurinkoinen. Yöllä sataa, pisarat ropisevat unettavasti kotakankaaseen.

 Seuraava päivä on yhden kuuron sadepäivä,  kymmenisen tuntia. Nyt alkaa koskiosuus, laskea hurautamme koskesta toiseen. Kosket kasvavat ja saavat yhä enemmän kuohuja. Olen aina lähes pelännyt koskia, mutta nyt kun pääasiassa tehtävänä ei ole muuta kuin pitää paatti suorana virrassa, on minulla aikaa katsella ristiaallokkoja, vasta-aaltoja ja kuohuja aivan rauhassa ja nauttia levollisena siitä kaikesta. Hetkittäin kippari sanoo vaikkapa vasen laita, jolloin  siirrymme vähän äkäisesti sinne, luottamus retkitoverin osaamiseen on syvä ja tosi.

 Saarikoski ennen Kutturaa on ensimmäinen hurja koski, jossa paatti täyttyy vedellä. Pidämme kuolan tasaisena suussa ja saamme kanootin rantaan ilman että keikahdamme.

 Teemme mehevän keiton lounaaksi sateen keskellä sadeviitan ja maavaatteen suojassa ja saamme taas kunnolla lämpöä, voimaa ja energiaa. Käymme Kutturan kyläpellolla katselemassa kylän täydellistä hiljaisuutta, ei löydy edes räksyttävää koiraa kylätieltä.

 Sana Surmaköngäs ja tieto siitä, että seitsemän ihmistä on siinä hukkunut pysäyttää. Käymme katsomassa kaikki mahdolliset kämpät ja infotaulut rannoilta ja se onkin ainut tapa tietää missä ollaan menossa. Nivat ja kosket toisensa perään tulevat niin tiheään, ettei voi aina tietää missä ollaan. Koskiselostus on tulostettu netistä mustesuihkutulostimella ja muste sekoittuu vähitellen pisaroihin, vaikka kuinka yritän sitä suojella sateelta.

 Laskeudumme juhannukseksi Kultalaan. Kipuamme vastarannalle ihailemaan maisemia ja lähettämään juhannusterveiset rakkaille. Istumme iltaa Kultalan Kruunin Stationin perähuoneessa, syömme tuoretta ruisleipää kirnuvoilla, minkä huuhdomme alas minttuviinalla. Huone on ilmava ja kaunis, näkymä ikkunasta runollinen.

 Aamulla laskemme taas uudelleen kuohujen keskelle. Päivä on kaunis. Olen lukenut Siiri Magga- Miettusen Siirin kirjasta kuinka hänen sisarensa Rita syntyi matkalla Kutturasta Ivaloon juuri Ritakosken kohdalla veneessä. Siitä tytär sai nimensä. Kun luin sen, ei se minua syvemmin järkyttänyt. Kun lähestymme Ritakoskea, yritän kertoa tarinaa, mutta sanat juuttuvat kurkkuun ja puhumisesta ei tule mitään. Vaikka kuinka yritän työntää itkua pois, en voi sille mitään kun se tyrskähtää minusta. Laskemme suurimman osan Ritakoskea ilman että näen kyyneleiltäni mitään. Viimein voin jotenkin tajuta mitä elämä silloin on ollut, millaista mahdollisesti on ollut synnyttää lapsi veneen pohjalle (vaikkakin porontaljalle) keskellä kuohuvaa jokea. Siitä on ollut vielä  pitkä matka laskea kuohuja Törmäseen, ennen kuin pääsee tuvan lämpimään. Itken pitkään ja hartaasti.

 Sitten alkaakin kivan kasvattava osuus retkestä, meillä ei ole pidemmälle karttaa. Minä olin sitten mennyt ottamaan useammastakin osuudesta kaksi 1: 50 000 karttaa, mutta vähän Ritakosken jälkeen loppuivat kartat kokonaan, kunnes seuraava alkoi sitten reippaasti Toloskosken ja Törmäsen jälkeen. Retkitoverilla on yksi 1:100 000 Lemmenjoen kartta, joka ei auttanut yhtään enempää. Noh, me pysyimme ainakin hyvin hereillä, kun koskiselostuksetkin puuttuvat.

 Toloskoski on herättävä, kerrassaan upea kokemus jossa otamme taas reippaasti vettä sisään. Elämä on jännää ja hyvää.

 Törmäsessä näemme rannalla kolme ihmistä, joiden luokse melomme juttelemaan. Ulkomuodosta päätellen tapaamme yhden arabialaissyntyisen neidon, toisen joka tulee syvältä Afrikasta ja tyttären, joka on useampien rotujen yhdistelmä ja kaikki puhuivat puhdasta suomea. Että kansainvälistä on elämä Törmäsen raitilla.

Yhä enemmän näemme tulvan tuhoja, isoja jokeen kaatuneita puita. Mutta myös kauniita hiekkarantoja. Joudumme niin lähelle Ivaloa, että parin epäonnistuneen leiriytymisyrityksen jälkeen päädymme Näverniemen lomakylään Ivaloon. Ihana seikkailu on ohi. Ja neljäntoista tunnin ja viidentoista minuutin bussimatka kotiin voi alkaa.

Suurkiitos retkitoverilleni!! Tämän reissun onnistuminen perustui vain ja ainoastaan Hänen kokemukseen ja osaamiseen. Täältä löytyvät reissun viralliset kuvat

Oikealla kuvat 4., 5., 6., 10., 11. ja 13. ovat retkitoverin