Aamulla on aivan kauhea kiire. Yritän riidellä pojan kanssa, joka herää klo 11 aikoihin ja hymyilee kuin kissa ulkoportailla auringossa, juo aamukahviaan täysin kiireettömänä ja polttelee tupakkaa. (olen kateellinen tuolle stressivapaalle elämäntaiteilijalle!) Kiukkuni ei taaskaan (ja onneksi) tartu häneen, vaan hän tyynesti kertaa saamiaan tehtäviä: kastelen kasvihuoneessa, tyhjään kompostit, elän ihmisiksi..
Kävelemme rivakasti bussipysäkille ja hengähdämme. Kun hetkiseen ei tapahdu mitään, toteaa mies, että aikataulu bussipysäkin kyljessä on eri kun kotiin kannetussa aikataulussa. Keskustelemme reippaasti uudesta toimintasuunnitelmasta ja tilanne laukeaa vasta kun odottamamme bussi tulee kuin tuleekin. Huh ja helpotus!
Tikkakoskella on uusi yllätys kun miehen ilmoittamat 400 metriä bussilta koneeseen onkin käveltynä 1200 metriä. Rauhallinen kävely muuttuu matkan edetessä kevyeksi raviksi. Virnuilemme harjoittelevamme vaellusta varten (lajinmukaista harjoittelua). Ehdimme kuitenkin lentokoneeseen näennäisen rauhallisina. Nyt meitä ei estä mikään!
Kun koko pitkän lennon teen töitä, on niin outo tunne kun viimein ollaan perillä. Joko nyt Ivalossa?? Sen verran ajatukset ovat kuitenkin harhailleet, että olen päässäni tehnyt ostoslistaa: suklaata, karkkia, homejuustoa, kermaa, paahtoleipää.., mutta kun pitää valita, että menemmekö kimppakyydillä suoraan Njurgalahden tienhaaraan, vai käymmekö hakemassa herkkuja kaupasta, lähdemme kyytiin. Se niistä epäterveellisistä, en olis oikeastaan halunnutkaan kantaa yhtään enempää..
Njurgalahden ja Pokan tien tienhaarassa on valtavasti sieniä. Meidän pitäisi tilata taksi, mutta kumpikin juoksee hulluna pitkin kankaita sienien perässä. Hetkessä niitä on kassillinen. Kokeilen liftata vaan ensimmäinen auto ajaa ohi. ”Ei toimi kuten Italiassa” toteaa mies. Toinen auto kuitenkin pysähtyy (tosi outoa, meillä on sentään kaksi isoa putkirinkkaa) ja vie meidät vähän ohi Juntinojan kohdalla olevan erotusaidan, kun 15 km hurahtaa turhan nopsaan. Kävelemme joen laitaan lounaalle, ruokalistalla on tattimuhennosta. Soitan viimeisen työpuhelun ennen kokkailua ja kun työtoveri tajuaa, minun olevan jo erämaassa on hänen äänensä niin täynnä kaihoa, että hirvittää. ”kyllä nämä erämaat ovat auki ihan kaikille halukkaille..” Puhelin kiinni ja elämä alkaa. Otamme virallisen lähtökuvan.
Nousemme ylös Hirvaspäälle, maisemat avautuvat ympärillä nopeasti. On vehmasta, maa hehkuu keltaista, vihreää, punaista, oranssia.. on aivan uskomattoman kaunista. On myös valtavasti isoa mehevää lakkaa ja mustikkaa. Etenemisestä ei tahdo tulla syömisen ja ihastelun takia mitään, mutta mitäs sitten.
Katsastamme Kynsileikkaamakurun ja suunnistamme Taimenjärveä kohti. Jukka näkee ”hirven” (mitäpä minä oikomaan, jos mätästä hirveksi luulee), josta tuleekin hirvi kun se kääntää päätään ja katselee meitä. Vähän sitä taitaa harmittaa jättää hyvä ruokapaikka lammen rannasta, mutta lähtee kuitenkin vähän laiskasti mutta äärimmäisen sulavasti omiin oloihinsa. Meille yllätykseksi seuraa vasa sen kintereillä, mitä ei oltu ollenkaan nähty. Hirviä katsellessa tulee niin erämainen olo ;-)
Hämmästelemme miten vaivattomasti etenemme, taidamme olla virtaa täynnä. 1: 100 000 kartta on tällä seudulla hyvin suuntaa antava mitä tulee jokiin ja puroihin, joten eteneminen on kuitenkin vähän söheröistä, on sen verran satanut viime aikoina, että kosteikkoja kiertelemme.
Illalla Taimenjärvellä nousee tummansiniselle taivaalle hehkuva oranssi täysikuu. Syömme myöhäisen päivällisen. Kaikki on niin hyvin.
Nukun reippaat kymmenen tunnin yöunet. Mies on ravannut yöllä huussissa ripuloimassa, minä olen nukkunut kuin lapsi ja olen täysin terve. Ollaan syöty muuten samoja ruokia, mutta vain hän haaleaa suurkeittiössä tehtyä kinkkupizzaa.. Hän kuitenkin haluaa lähteä matkaan, vaikka ehdotankin välipäivää.
Suunta on kohti Kollumeita, maasto on kaunista kuusimetsää, mustikkaa riittää. Näemme taas hirviä.
Kollumit ovat kuin salaperäiset yksinäiset vuoret, pitäisikö sinne edes mennäkään. Maisemat ovat vaatimattoman komeat. Nämä tunturit eivät tee itseään tykö.
Sade uhkaa tulla päälle, pakenemme alas ja ehdimme tunkeutumaan ison kuusen alle suojaan kun vettä tulee ja kunnolla. Emme kastu juuri ollenkaan. Kuuron jälkeen otan suunnan kohti Appisjokea, suoraan kohti joen jyrkänteitä.
Muutaman kerran kelon yli astuessani lyön kantapäällä miestä polveen. Ruoka ei hänelle myöskään oikein maita, pidän taas tasaisesta ruokailutahdista kiinni. Kun kysymykset "syötäisiinkö" eivät saa kannatusta siirryn sananmuotoon "nyt syödään!" Vähän hiljainenkin hän on, mutta useinhan saatamme olla tunteja hiljaa omissa maailmoissamme vaelluksilla. Kyselen välillä, että pystytetäänkö leiri, mutta kaveri haluaa kulkea.
Lounaan syömme kuusen sylissä, sadeviitta varmistuksena.
Maasto on valtavan kaunista, upeat ruskan värit toistuvat. Ylitämme useita kauniita, keltaisia ja okran värisiä soita, joilla kasvaa tupasvillaa. Kuljemme isoissa upeissa kuusimetsissä, kiemurtelemme valtavia kuusia kiertäen eteenpäin. Lähempänä Appisjokea kasvaa mäntymetsää. Osumme tietenkin niille jyrkänteille, laskeudumme varovasti alas joelle.
Joen ylitämme kengät jalassa, vähän kiemurteluksi ja temppuiluksi menee kun kivien välit ovat vähän liian pitkät, mutta yli mennään kuivin jaloin. Kävelemme jokea alas myötävirtaan ja etsimme paikkaa kodalle. Pienen extremekiipeilyn (parikymmentäkiloinen rinkka selässä tekee pienestäkin kiipeilystä kokemuksen) jälkeen päädymme Ivalojoen varteen. Hetken etsitään kotapaikkaa, mutta kosteaa on maa ja paljon pientä purevaa ötökkää lentää ilmassa. Kun virtaa tuntuu meissä vielä olevan, niin valumme hiljalleen kohti Kultalaa.
Olen ihan säpinöissä Ivalojoen, sen kivien, virtojen ja kuohujen kanssa, kun kesäiset tunnelmat muistuvat mieleen. Yritän hillitä valtoimenaan pursuilevaa yksinpuheluani, onneksi toinen jaksaa hymyillä mulle. Minussa piilevä mukameloja saa vallan.
Tuvassa on varsinainen jutunkertoja, jolta on 20 vuotta vanha sokea ja kuuro koira hukassa. Kaveri kulkee marketin halpiskumppareilla vajaa 40 km/päivä, suunnistaa 1:800 000 kartalla ja joka ihmettelee, että miten Hammastunturissa voi retkeillä kun se on niin onnettoman pieni. Emme juuri kommentoi, vain toteamme, että kannattaa kulkea mutkille. Kun hän kyselee onko täällä paljon porukkaa, kelaamme, että hän on sitten ensimmäinen koskaan sulan maan aikana Hammastunturissa tapaamamme. Kun kaveri tajuaa, että me emme lähde kisaamaan, rauhoittuu hän vähitellen – ainakin siinä vaiheessa kun me olemme syöneet iltapalaa ja olemme pitkällämme. Toteamme keskenämme kaverin ollessa pesulla, että ehkäpä nyt sitten tästä lähtien älyämme pysyä Kehäpään pohjoispuolella.
Kultalassa vasta tajuan Jukan olevan vielä aika kipeä. Hän ei vain ole halunnut viedä minulta huoletonta vaellusfiilistä ja ite on halunnut liikkua eteenpäin. On tullut suuren osan päivästä vain perässä katse selässäni.
Maattuamme vartin verran pimeässä eli olen aivan unen rajamailla, eränkävijä kimpoaa ylös ja etsii jotain vimmatusti. Sitten hän löytää jotain kilisevää, jonka kanssa käsittääkseni hän käy nukkumaan. Jukka arvailee myöhemmin hänen ottaneen autonsa avaimet makuupussiin. Olipa hyvä, olisihan se voinut olla mahdollista, että olisimme varastaneet hänen autonsa.
Aamulla nukumme pitkään ja annamme eränkävijän lähteä rauhassa matkaan. Kun Jukka ylistää miten mielettömän hyvää on aamupuuro hillolla, myslillä ja kunnon voisilmällä tajuan, että hän on siis parantunut. Kiertelemme rauhassa Kultalaa ihailemassa.
Syömme vielä lounaan ennen lähtöä. Mies hehkuttaa miten taivaallisen hyvää ruoka on, kunnes kerron, että tää on ihan meidän tavallisen hyvää perussafkaa, sä olet vain terve taas.
Punnerramme itsemme ylös Ivalojoen kanjonista hiljakseen ja Kehäpäälle rinkat selässä. Jumitumme sinne pitkäksi aikaa upeita maisemia ihailemaan. Rinteiltä syömme itsemme täyteen mustikkaa. Pakko on kiivetä myös Pietarlauttaselle katsastamaan "uusia" tuttuja maisemia. Jätämme rinkat puoleen väliin rinnettä. On aivan peilityyntä ja hiljaista. Ajatonta.
Kehäpäälle mennessä
Hiljaisuus on ihanaa korville, kuitenkin kaipaamme keväistä lintujen laulua. Kun Kuusamalintu lurauttaa jossain matkan varrella värssynsä, tuntuu se lähes lahjalta. Ihanaa, että edes se laulaa tähän aikaan vuodesta.
Olemme taas täällä Hammastunturissa. Naureskelemme itsellemme. Mutta toisaalta on makeaa olla näissä tutuissa maisemissa. Ja kuitenkin olemmehan taas laajentaneet reviiriämme täällä menemällä uusia reittejä pitkin. Ensi kerrasta ei sovita mitään. Ehkäpä seuraava vaellus ei suuntaudu tänne. Ja vannomatta paras. Juttuhan on se mielentila.
On hyvä retkeillä yksin, mutta vähintään yhtä hyvä on retkeillä hyvän ihmisen kanssa. Mies lukee ajatuksiani useimmiten. Joskus ilmenee pientä epätarkkuutta, joka kuulemma johtuu vain epäselvästä ajattelusta. Emme puhu paljoakaan, mutta emme etenkään arkisesta maailmasta joka ei ole tässä.
Ilma viilenee yötä kohden. Nostamme kodan Ahvenkulvakon eteläpuolelle lähelle puroa.
Aamulla tuulee oikein kunnolla. Pidämme välillä nelin käsin keskisalkoviritelmästä kiinni. Meillä ei ole mitään kiirettä nousta, maataan makuupusseissa ja torkutaan. Hymyillään, ollaan vaan.
Noustaan Hammastunturille. On aurinkoista ja puolipilvistä, mutta tulee koko ajan yhä enemmän. Luovun piposta ja laitan huivin päähän, kun tuuli yrittää päästä pään läpi. Istutaan useamman kerran tuulelta suojassa ja katellaan maisemia. On sellainen täydellinen kiireettömyyden tila. Täällä taas ja ei koskaan pois.
Tänäänkin syömme litrakaupalla mustikkaa. Maa hehkuu punaisena. Lojumme varvikossa.
Lounaan syömme kurussa Hammastunturin itäpuolella. Laiskottaa kumpaakin sen verran, että aivan täydellistä tuulensuojaa emme keittimelle saa, niinpä sitten keittoaika venyykin ihan mahdottoman pitkäksi. Yritän pehmittää kuivattuja vähärasvaisia fetakuutioita. En onnistu, mutta hampaat ovat tosi kovilla kun tarkkailen prosessin etenemistä, joka ei siis etene..
Hammastunturin kämppä löytyy helposti. Välikatto on vaan ikävä kyllä osittain romahtanut alas. Se on jotenkin Jukan vika, kämppä ei ole koskaan ollut kunnossa kun hän on sen nähnyt.
Etsimme hetken suojaisaa leiripaikka, sillä yöllä tuulee varmasti. Jäämme kuitenkin kämpän pihaan. Löydämme kaatuneen koivun, joka ei ole vielä päässyt pehmenemään. Siitä tulee täydellinen kodan keskisalko. Nyt saa sitten tuulla aivan vapaasti.
Istumme iltaa tulilla ja ihailemme täysikuuta. Paistamme ruisleipää ja syömme viljapihvejä, ne eivät petä koskaan.
Aamulla kuulemme kaukaisen koiran haukahduksen. Apua! jos saamme hoivataksemme kuuron ja sokean vanhan koiran, jonka omistaja vaeltaa 40km joka päivä ;D. Ratkaisemme ongelman torkahtamalla.
Säätiedotus oli luvannut täksi päiväksi sadekuuroja. Makuupussin ja kodan suojassa otamme vastaan päivän molemmat sadekuurot, jotka onneksi ajoittuvat aamuun. Sadekuurot ravisuttavat kotaa, mutta kiitos tukevan keskisalon ei haittaa ollenkaan. Päivä on harmaa, mutta vasta illalla sataa taas.
Tämä olisi sitten se kuuluisa lunkimpi päivä, joita emme ole vielä montaa onnistuneet retkillämme viettämään.
Kävelemme Kirakkajoen suulle. Maasto sinne ei vastaa yhtään mielikuviamme, eikä karttamerkkejä, vaan on välillä aikamoista pöheikköä tai suota. Miestä se vähän ärsyttää, minusta ei kannata ärsyyntyä asioista joille ei voi mitään. Ainakaan vaelluksella, muu elämä on vähän sitten erikseen. Vaikka myönnettäköön, että minua ärsyttää, että häntä ärsyttää :D
Jokisuussa on energialaitoksen kämppä. Kuinkahan kaapataan energialaitokselta kämppä? Suomen lait eivät tue spontaania kansalaistoimintaa tässä suhteessa.
Kävelemme Kirakkajoen laitaa ja yli Ahvenjoen katsastamaan vanhoja lähes täysin maatuneita savottakämppiä. Puu on täydellinen rakennusaine kun se sulaa taas osaksi maata, eikä maatuvat hirret yhtään häiritse silmää. Korkeintaan vain tuntuu haikealta, että tietyt aikakaudet ovat ohi..
Kostea ilma houkuttaa meitä kohti Rautujärven kämppää. Kapuamme mäen yli ohi Ahvenjärven kohti Rautujärveä. Kun suunnituksemme sinne onnistuu vain 98 prosenttisesti ja mies tekee virheanalyysin siitä kahdesta prosentista tajuan, että kaveria pännii, että retki on vuorokautta vaille pulkassa. Itse yritän olla ajattelematta loppua ja varsinkaan sitä, että retki lyheni alkuperäisestä suunnitelmasta siksi, että minun on mentävä työmatkalle. Piru periköön tämän jatkuvan aikapulan.
Muistelen, että Rautujärvellä olisi ollut kenttää, mutta vähitellen palautuu mieleen, että se olisi 100 m kämpästä järvellä. Sinne ei tee mieli kahlata vain soittaakseni kotiin, että olethan muistanut kastella kasvihuoneessa..
Kämppä on yhä kaunis ja todella siistissä kunnossa. Illalla leivotaan ruisleipää, istutaan iltaa, katsellaan tihkusadetta ja sumua kynttilän valossa.
Yöllä ovi avautuu kahdesti tuulen voimasta. Voisihan se olla myös joku levoton vaeltaja, - eli eräs väsynyt vaeltaja herää yöllä joutsenen lauluun ja lähtee ulos mökistä keväiselle jäälle joutsenia ihailemaan. Jalat solahtavat jään läpi, mutta usvainen aamun kauneus lumoaa kulkijan niin, että hän jää katselemaan ympärilleen eikä pakene mökkiin. Kylmää hän ei juuri ehdi tuntemaan vaan nukahtaa ihanaan keväiseen aamuun ja joutsenten lauluun. Tämä siunaamaton sielu vaeltaa siis yhä ulos mökin ovesta aamuyöllä. - Tai sitten se oli se tuuli.
Kämpän seinältä löytyy jonkun viina- ja ruokavarasto. Kuka ja miksi jättää viinaa, leipää, makaronia, lihatölkin ja mehutiivistettä mökkiin seinustalle mustaan jätesäkkiin?? Leipä on vielä pehmeää, joten ei ole se keväinen vaeltaja. ;D
Aamulla lähdemme matkaan jo ennen kymmentä. Ehdoton ennätys tällä matkalla.
Tuulee taas paljon, mutta tosi lämpimästi. Kierrämme Rautujärveä ja oikaisemme kannaksen yli Kuppiskuruun.
Löydän ison ja virheettömän herkkutatin wok meal aterian pohjaksi. Se on ensimmäinen retken valmisateria ja mun vatsaa alkaa kipristellä. Voi nakki, onneksi kipristely loppuu aikanaan.
Jätämme rinkat kuruun ja nousemme jyrkästi ylös Paskaluottumille. On hurjan kaunista ja tuulee lujaa. Kerrassaan mahtavaa. Kun nousemme korkeimmalle kohdalle pidämme varmistukseksi toisistamme kiinni. Tuntuu siltä että takki repeytyisi päältä. Lahkeista avautuvat vetoketjut. Mahtavaa, että saamme kokea tällaisen tuulen.
Jukka tajuaa vanhan kulkureittimme yli Paskaluottumien - tästä me menimme vuosia vuosia sitten, vautsi mikä jaettu deja vu!
Kiipeilemme pitkään pitkin Paskaluottumia ja lähetämme "pakolliset" tekstarit. "Paskaluottumat aina yhtä komiat" on päivän värssy.
Laskeudumme kuruun ja Jukka löytää rinkat heti. Kummallista.
Kuljemme Kuppisjärven ja Pasaslompolon teiden risteykseen ja soitetaan taksi. Vaadin, että Jukka soittaa, koska minulta ei tulisi onnistumaan, että saisin miespuolisen taksikuskin tulemaan oikeaan paikkaan ;-). "Kysy siltä, että onko sillä kartta tai tunteeko se seudun. Ja, että ei sitten mene sinne Pasasjärven laitaan, vaan kyse on Pasaslompolosta joka on kauempana. Ja että jos ei tunne paikkaa, niin me voidaan odottaa kunnes löytyy taksikuski joka tietää paikan. Ja anna sille puhelinnumero"
Kaikesta etukäteisvaromisesta huolimatta odotamme yli tunnin taksia, joka käy tietenkin Pasasjärven rannassa. Toinen meistä seisoo kartan kanssa känny kädessä muutaman sadan metrin päässä missä on kenttää ja toinen tienlaidassa pysäyttämässä taksia.
Niin, olisikohan sittenkin pitänyt soittaa VeePeelle tai Terhille?! Taksikuski on kuitenkin hyvin supliikki ja pyytelee anteeksi ja tarjoaa mulle vielä siiderin lepytykseksi!
Olemme taas yhtä kokemusta rikkaampia :)
