Omilla ja poropoluilla

- Mennäänkö jonnekin mettään vaihteeksi?

-Joo. Otetaan kaikki kartat autoon.

-Joo.

Tuli hetkellinen mielihalu, että voitaisiin vaeltaa Norjassa, mutta se meni ohi Varangin vuonolla puuskittaisen kylmän ja kovan merituulen mukana vesisateen piiskatessa. Niinpä valuimme etelän lämpöön Puljun erämaa-alueille, Korsa- ja Kätkätuntureille halusimme. Minulla oli erityinen halu päästä Ivalon Erikin Talomaalle Ivalojoen laitaan. Onhan sellainen paikka nähtävä.

Karttatilanne tarkastettiin lähtöpisteessä ja oli pakko todeta, että se oli kirjava; gepsissä oli alueesta 1:250 000 kartta. Auton parkista eli siitä mistä lähdettiin, oli maantiekartta. Muu karttatarjonta oli vanhemmillaan kartoitettu 1968, jos sitä siis oli. Noh, ei pidä antaa sellaisen yksityiskohdan haitata.

Mies olisi antanut minulle auton avaimen, mutta juuri silloin oli jokin hyvin tärkeä homma kesken. Kun olin valmis, löin auton ovet lukkoon ja kiinni. Sitten todettiin, että avain oli auton sisällä. Ei hätää, tämä on tapahtunut aiemminkin ja siitä oppineena mies on laittanut vara-avaimen auton alle. Kun mies kömpi rasvaisine käsineen ylös, ojensin käsipyyhkeen ja otin vastaan avaimen. Kyllä tämä tästä hyvin lähtee.

Kumpikaan meistä ei ole itikoiden, polttiaisten, paarmojen tai mäkärien ystävä. Eli periaatteessa emme juuri vaella juhannuksen jälkeen ennen syksyä, mutta nyt käytännön syyt antoivat meille kesän kukkakauneutta. Mutta äkkiä nyt matkaan, vielä eivät mönnijäiset ole heränneet.

Aina se yhtä huumaava tunne kun astuu tienlaidasta syrjään. Muutama kymmen metriä ja maailma muuttuu täysin. Oma mieli rauhoittuu ja onnellistuu. 

Pienestä suosta yli ja sitten olemme metsässä! Kuljemme Narkivaaraa pitkin (avautuu kansalaisen karttapaikkaan)

Mukava kävellä männikössä, kuusikossa, paljon vanhoja puita, kukkasia. Kuuset ovat valtavia, oksistot tiheitä kelottuneinakin.

Kuusimetsä on kertakaikkisen hurmaava. Otan kuvia, jonkin verran. Tässä niistä prosentti.

                 

    

Hän oli yhtäkkiä siinä edessäni, J astui näkemättä onneksi yli.

Mies taipuu suunnistamaan, oi ihanuus. Kuljen täysin huolettomana välillä kaukana perässä. Parin päivän päästä oivallan jotain. Avomaalla ei ole ongelmaa, mutta tiuhemmassa kun kuljemme peräkkäin tajuan, että juuri näin tämä toimii;  Edellä kulkeva puhuu eteenpäin, taaempi ei kuule mitään. Ja ihmettelee, että mitä sinä siellä selität?!
Taaempi ei suunnista, mutta vähän väliä miettii, että tietääköhän tuo etummainen yhtään minne ollaan menossa ja miksi hän näin kaartelee :D (vaikka suunta on varmasti oikea).

Telttapaikka suon ja puron vierestä kuivalta kankaalta. Kun teltta on jo pystyssä saapuu  hyvin suivaantunut lintu männyn latvaan. Hän jaksaa marmattaa niin kauan kunnes siirrymme telttaan.  Aurinkoinen ilta lämmittää telttaa. Hyvä olla täällä.