Lokakuun harmaudessa huomasin haaveilevani tulevan kesän vaelluksesta ilman karttaa ja kompassia. Loppuisi eteneminen ja organisoitu elämä. Ensin ajatus vähän hirvitti, sitten se alkoi yhä enemmän kiehtoa ja kihelmöidä mieltäni. Kuvittelin, että näin olisin enemmän läsnä siinä tilanteessa, siinä luonnossa, juuri siinä hetkessä. Palaisin lapsuuden ajattomuuteen ja tutkimusretkiin.
Toki kartta ja kompassi olisivat rinkassa, että tarpeen tullen pääsisin pois. Ja jossain vaiheessahan on aina tultava ihmisten ilmoille. Ainakin vielä näin on ollut.
Erämaista innostuneille uskalsi asiasta varovasti mainita. Mies siunasi hulluuden heti. Savusilmäkaverit ymmärsivät heti mistä on kyse ja ehdottivat, että olisi mentävä erämaahan, jota ei tunne liian hyvin ja olisi lähdettävä jostain, mistä ei ole koskaan lähtenyt. Jounin kanssa juttelin, että vettä pitää olla aina mukana vähän enemmän kuin tavallisesti, kun ei tiedä milloin sitä taas löytää. Karttaakin voisi matkan aikana yrittää piirtää. Ja oikeaa karttaa ei tulisi etukäteen opetella ulkoa, korkeintaan silmäillä. Eräs huumorintajuinen virnuili, että päivärepullahan sitä voi liikkua, kun aina tekee kuitenkin ympyrän ja palaa samaan leiriin.
Normaaleimmista ihmisistä Poika herähti nauramaan, että äiti tekee ihmiskokeen itsellään. Sisar, toinen meistä järkevistä organisoijista, joilla on aina asiat hanskassa, ei oikein tainnut heittäytymiseeni uskoa, sillä hän kehotti ottamaan aikaa ensimmäiseen kartankatsomiseen. Kilpailuviettini siinä taisi vähän herätä.
Arvelin, että tänä vuonna lähtisin erämaahan vasta kesäkuun toisella viikolla, sillä menneen kesän pariviikkoinen parin asteen lämmössä ja napakassa tuulessa Vätsärissä oli jäänyt mieleen. Noh, toukokuussa huomasin junailevani lähdön kuitenkin toukokuun loppuun. Tunne tahtoo aina näissä hommissa voittaa järjen.
Loputtoman ajomatkan aikana oli aikaa ajatella: Mistä hiivatista tällaisia täysin järjettömiä ideoita kumpuaa! Minähän rakastan karttoja, minähän haluan tietää missä minä olen, minähän nautin suunnistamisesta, saan vielä hepulin jollain loputtomalla suolla ja ylitän sitten voimalla, kun järki ei riitä. Mielikuva itsestäni vyötäisiäni myöten mudassa pyöri mielessä useamman sadan ajokilometrin ajan.
Aluksi oli ollut ajatus lähteä Lismasta ja päätyä Angeliin. Automatka ja ystävän sanat haastavasta alusta Lisman ympärillä järkiinnyttivät ja lyhensivät reitin kovalta maalta Angelin tieltä Tirron läheltä lähteväksi jonnekin, vaikkapa Vaskojoen kämpälle, sittenhän sitä olisinkin jo ”kartalla”, tutulla paikalla. Sieltä voisin sitten jatkaa vaikkapa Ravadakselle, Njurgalahteen tai sinne Angeliin.
Rinkan painosta on aina tapana sanoa jotain: niin, en varmastikaan tule palelemaan tai näkemään nälkää. Kalastusvehkeet ovat mukana, mutta kalastuksella on ollut enemmän rentouttava, meditatiivinen tarkoitus. Siis ihania, rauhallisia, hetkiä veden äärellä – ainakin silloin kun viehe ei ole pohjassa, puussa tai nenässä kiinni. Kalastukseen on minulta mennyt moninkertaisesti enemmän energiaa kuin siitä olen saanut ravintoa.
Paras metsästysvälineeni on uusi, nopea, helppo ja useastilaukeava. Yhtään kohdetta en jättäisi ottamatta. Kukat, sammaleet, jäkälät, kelot ja kaikki muu kaunis ja ihana, teidät tulen ikuistamaan talvieni iloksi.
*
Nyt minä lähden! Vihreä on erämaan syli, vanhat puut naavaa mustanaan, kelot hohtavat hopeisina, linnut konsertoivat, osa hiljentynyt hautomaan, välillä kuuluu varoitusääniä. Koivujen vaaleanvihreät lehdet loistavat auringossa, mustikat kukkivat. Mäntykangas on ihana jalalle ja silmälle. Lunta satelee hiljalleen ja sulaa heti maahan laskeuduttuaan. Hyvä on ihmisen tässä olla.
Ajatukseni on kulkea etelään pari päivää ja sitten kulkea kohti itää muutaman päivän, jolloin väistämättä tulen ”pussiin”, jossa pohjoisessa on Vaskojoki, etelässä poroaita ja viimeistään Postijokeen törmätessäni tajuan toivottavasti olla yrittämättä ylittää sitä. Eli hyvä selkeä turvallinen suunnitelma. En ole koskaan aiemmin vaeltanut tässä osassa Lemmenjokea.
Mietin vielä kulkiessani, että kestääkö pääni tätä kartattomuutta. Pystynkö heittäytymään? Kuljen rauhassa, käyn päivälevolle järven rantaan ja nukahdan. Herään illalla, syön iltapalan ja nukahdan helposti yöunille uudelleen. Hyvä, hyvä, nyt minä rauhoitun.
Aamu on leppoisa, linnut livertävät. Saan kuvan valkopilkkuposkisesta vesilinnusta, olisikohan joku telkkä. Häntä närkästyttää kun huomaa vieraan, kääntää selkänsä ja lentää pois.
Kun aion jo matkaan, alkaa sataa lunta. Hyvä, nyt tulee ruokalepo jo aamiaiselle. Lumi valkaisee maan, jään vielä lounaalle. Lumi sulaa hiljakseen. Pari hanhiparia lentää yli.
Kuljen kiemurtelevan joen laitaa, keskellä jokea heinikossa nukkuu puoleksi maatunut, kaunis puinen soutuvene. Joku sen veisti, sillä kalasti ja souti. Nyt on aika irrottanut rannasta ja siirtänyt maaksi sulamaan. Haikeaa.
Yli en tahdo päästä millään, mittailen joen syvyyttä, kahlatessa menisi yli navan. Ei kiitos, liian kylmää ja syvää. Kun edessä siintää jo upposuo ja järven selkä päätän tehdä sillan. Heitän rinkan selästä ja kuljen vielä hetken eteenpäin. Aah, mönkijäsilta! Olipa mukava, etten tehnyt omaa siltaa sen viereen.
Tyynellä lammella kalastaa tiira. Lentelee tyylikkäitä kiekuroitaan ja saa saalista. Ei välitä minusta, nauttii lennostaan, saan ihailla rauhassa.
Päässä soi Fairytale ja etenkin ne viuluosuudet. Yritän poistaa piisin päästä järjellä ja kun se ei auta, hoilaan laulua niin lujaa kuin pystyn. Repeän nauruun kun ajattelen, että joku kuulisi.
Nauran ja laulan. Toisaalta hyväkin, sillä tuoreita karhun jätöksiä on – siksi rinkka saa mielellään narista.
Lahkeet kastuvat ja kuivuvat. Välillä vähän satelee rakeita, välillä aurinko paistaa. Ylitän kosteita soita. Kuljen kuivia kankaita. Astun vahingossa puroon, kun vanha puunrunko pettää – onneksi ei kenkä hörppää.
Metsät ovat hyvin kauniita, ilmavia. Keloja on paljon. Pieniä kauniita puroja, joissa on paljon vettä. Paljon kukkia nupuillaan, ainakin kulleroita ja ruohokannukoita, varvut vihreinä. Lakassa on jo kukka, sammaleissakin.
Joki. Voisin vaihtaa suuntaa jo nyt itään ja jättää se ylittämättä. Ei, joki on ylitettävä, kun se on vastassa, se vaan on niin. Hetken mietin, kuljen ylävirtaan ja tulen täydelliseen ylityspaikkaan. Joki virtaa leveänä ja matalana, pääsen helposti kiviä pitkin yli.
Kuljen ja nautin. Tässäpä minun taivas. Kuvaan kelot, kukat – sielikkö on jo avannut kukkansa – jo harsottuneet juurakot, metsän syvän vihreän, hopeisen sylin.
Täydellisen leiripaikan löydän kurusta joen ja lammen rannalta, kuivalta kankaalta. Pesen jalat jääkylmässä vedessä. Virkistävää.
Ensimmäinen hyttynen uhittelee, puhallan sen pois. Ei tahdo uskoa. Käsi nappaa itikan ikään kuin vahingossa unen rajamailla torkkuessani ja heitä on yksi vähemmän. Olisi heti uskonut. Yöllä melkein herään ohipyyhkiviin kuuroihin. Ihana ropina, hyvä uni.
Herään lämpimään aurinkoiseen päivään. Nyt suuntaan kohti itää. Mikäs tässä kun aurinko paistaa. Suunnistaminen on vaivatonta.
Tönäisen ultrakevyttä keitintä ja kolmasosa munakkaasta on kankaalla. Perskales, nyt loppuu tämä grammanviilauspelleily. Vanha jykevämpi keitin tuulisuojineen ei tekisi näin.
Maasto muuttuu, kivikot, hankalat tiheät metsät, avarat mäntymetsät, suot seuraavat toisiaan. Tiheät nuoret haavikot vaativat kiertelyä, ettei tule vahinkoja, katkenneita oksia. Hirvet ovat käyneet ahkerasti männyn taimien kimppuun. Löydän hirvien käyttämän polun ja seurailen sitä ja vältyn katkomasta oksia kulkiessani.
Tuttu vanha paha haju tule taas nenään. Kuin vanhan navetan tuoksu muttei kuitenkaan. Täällä jossain hän on hetki sitten makoillut, metsän kuningas.
Korvasieniä on paljon. Voi miten kaunis on korvasienen tumma melkein samettinen pinta. Jätän herkut seuraavalle kulkijalle, repussa on tarpeeksi ruokaa.
Raesateet pyyhkivät yli. Rae on ehdottomasti paras sademuoto retkeilijän kannalta erämaassa. Ei kastele juurikaan ilman sadeasua.
Suolla on hervoton kukkaloisto! Vain märkä suo, taivaalta tulevat rakeet ja retkeilijän pienoinen pehmeän alustan aiheuttama uupumus estävät nyt kellahtamasta mättäälle ja kuvaamasta.
Leiripaikka löytyy taas aivan itsestään. Viritän kankaan, vaikka näyttää siltä, että yöllä ei sataisi. Näen kuitenkin taivaan, metsän, kuulen pienen puron pulinan unta odotellessani.
Saan harmaan pilvisen päivän. Huomaan kuinka paljon vaikeampaa suunnan pitäminen on, kun aurinkoa ei ole. Pyörähtelen kulkiessani, eli kadotan suunnan tiheässä metsässä – useimmiten oikealta ympäri. Muurahaispesät ja tiheämmät oksistot kertovat missä etelä on ja suunta korjaantuu. Täytyy myöntää, että vähän ärsyttää. Ja naurattaa.
Hän, joka nielee pieniä jyrsijöitä kokonaisina, niin kutittaakohan karvat niellessä ja kun ne taas poistuvat elimistöstä? Kuvailen siis karvapalloja ja kuulen ison linnun kurahtelua ja kuinka joku jossain lähellä lähtee isoille siivilleen. Mitään en näe, kun hän ehti aistia minut ensin.
Laaja suoalue sulavesineen, silmäkkeineen, saarekkeineen levittäytyy eteeni. Ja samalla aivan ihana kukkaloisto – suolla kasvaa kauniita pieniä sinisiä orvokkeja ja punaisia suokukkasia, tumman punaisia lehdyköitä. Pienet suopurot tulvivat ja ovat hankalia ylittää. Pyörähtelen suollakin. Alkaa ärsyttää yhä enemmän, villapaita uhkaa kostua. Tää ei taida olla mun juttu! Kun viimein olen kovalla maalla ja komea muurahaispesä kertoo että onneksi olen oikealla puolella suota, jopa hymyilyttää. Tosi hyvä tuuri! Otan päiväunet, kyllä tämä erämaa ainakin on mun juttu.
Nousen ylös tunturiin, edessäni näkyy uljaana iso tunturirykelmä. Kaukana taivaanrannassa näen vanhan tutun Stuorrabogoaivin tunturisilhuetin, aivan kuin vanhan rakkaan ystävän näkisi. Laitan viestin miehelle: ”Olen jonkun tunturin päällä ja edessä on käsittääkseni ne Lemmenjoen isot tunturit. Hienon näköistä”. Uuvanat, tunturien kaunottaret avaavat kukkiaan.
Rasvailen kenkiäni, koettakaa vielä kestää. Pohjan kuviot ovat pyöristyneet, pito on mennyttä aikaa sitten. Ylityksissä ja kivillä pitää olla varovainen. Niin paljon upeaa olen päässyt nämä jalassa katsomaan ja kokemaan. Kiehautan hernerokan ja leivon seuraksi leipää, herkullista.
Päivät ja yöt seuraavat toisiaan. Hyvä on erämaan syli. Sitten väistämättä saavun Vaskojoen kämppälle ja surettaa. Tämä oli tässä, lopun alkua. Viimeksi talvesta on piha tuttu. Hakkaan vimmalla polttopuita yhä pienemmiksi. Tästä on polku ylös tunturiin, sola joelle, joka vie Lemmenjoelle ja pois. Tai toinen reitti märkien soiden yli pidemmälle itään ja rajaa ylös. Olisi pitänyt olla vielä hitaampi ja huolettomampi.
Näinkin voi kulkea. Ehkei kuitenkaan toiste. Kyse on mielentilasta, läsnäolosta luonnossa ja ihmisessä itsessään. Sen saavuttamista ei kartattomuus auta, se on vain erilainen tapa kokea erämaa.