Aamulla herään auringon kuumuuteen makuupussissa, riisuudun ja jään torkkumaan ruohikkoon auringonpaisteeseen makuupussin päällä. Heinät huojuvat, tuuli kuiskailee, metsä huojailee. Vähitellen tajuan, että hirvet ruokailevat metsäniityllä ympärilläni. Nukahdan taas hymyillen.
Kaunis nainen, raikas, rauhallinen, kulkee miehen kanssa
jolla ei ole hiuksia, ei korvia, suu aukko. Kaikki, koko pää, osa kaulaa on palanut, kädet palaneet, sormet tyngät
en halua katsoa ja haluan
ääni nuoren upean miehen , silmät arat herkät kysyvät
ääneenkin voisin rakastua
Liftaamme San Sebastianista rekalla kohti Barcelonaa. Mikään ei ole minulla sydämessä entisellään kun tulemme vuoristokyliin. Haluan ylös vuorille. Sveitsiläinen matkakumppani yrittää selittää, että mitä heillä kotona on, se ei kiinnosta. Vastahakoisesti hän lähtee mukaan patikoimaan. Nousemme ylemmäs ja ylemmäs. Nukumme taivasalla, luolissa, majoissa. Keräämme viimeisistä hedelmäpuista evästä. Poika onkii itselleen joesta taimenen, paistaa sen nuotiolla. Eteneminen sahaa kun reitistä ei ole tietoa. Nousemme tennareilla lumelle saakka. Olen haltioissani.
Parvekkeelta näkee metsäisen vuorenrinteen ja kaukaa sinertävän meren ja valkoisen auringonvalossa kylpevän kylän. On y ö ja linnut laulavat. On aamu ja aamun äänet. En päästä irti näkymästä.
Etsin kaapua. Pian ymmärrän, että tarpeeksi pitkä pitää ommella. Ompelijatar haluaisi, että ohuet nilkkani näkyisivät, ehkä vähän pohkeitakin. Olisin uskalias. Olen matkalla Syyriaan yksikseni, joten en halua edes kengänkärkien näkyvän. Meillä ei ole yhteistä kieltä. Kun saan piirrettyä kartan ja reittisuunnitelman, ja hän saa tavoitettua mielenrauhansa, ompelee hän minulle kaavun, jossa en tule paljastetuksi. Hupun lieve peittää tarvittaessa kaiken muun paitsi ruskeat silmäni.