Huhtikuinen hiihtovaellus

Juttu julkaistu Outan numerossa 2/2011

Tuumailua

Kipinä haaveeseen pitkästä hiihtovaelluksesta syttyi Inarissa siinä Siwan risteyksessä Lemmenjoelta tultaessa, kun palasin ensimmäiseltä talvivaellukseltani. Tienviitassa pohjoiseen luki Utsjoki ja kaihersi kääntyä kohti etelää. Vierähti vuosia ennen kuin vuorotteluvapaa mahdollisti unelman hiihdellä niin kauan ja rauhassa kuin huvittaa.

Unelmilla on untuvasiivet, tapasi työkaveri sanoa. Vaikka haave olikin täynnä valkoisia hankia, hattarapilviä ja untuvakamppeita, annoin itselleni luvan keskeyttää vaelluksen jos siltä tuntuisi. Odotin päiviä hangella, kunnon pakkasia, tuimia tuulia ja etenkin leppoisia hetkiä. Ahkioon mahtuisi koko kuukauden ruoat ja varusteet, en tarvitsisi täydennystä enkä olisi riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä. Ja samalla halusin kirjoittaa reissusta nettimuistikirjaa, koska olen riippuvainen ihmisistä.

Olin suunnitellut hiihteleväni Lemmenjoella ja Hammastunturissa ja päättäväni retken Kaldoaiviin. Saisin suojaa ja polttopuuta metsistä ja kuitenkin pääsisin tuntureille. Tänä vuonna hankikantoa ei niihin erämaihin syntynyt, joten suunta vaihtui Kaldoaiviin ja Paistuntureille, joissa olosuhteet olisivat otolliset.

Olen ollut vapaalla ja pääosin erakoituneena jo kuukausia. Lähden vaellukselle levänneenä. Onko tämä retki minulle tärkeä yhä nyt, kun olen henkisesti voimissani. Onko erämaa vain lataus- ja piilopaikka, hektisen työelämän vastapaino, mahdollisuus paeta pakollista sosiaalista ähkyä. Mitä se erämaaelämä on.

 

Liikkeelle

Ystäväni Marita oli kirjoittanut: ”Ajattelen sitä hetkeä kun ahkio on kiinni ja lähdet liikkeelle, mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Kerro sitten kun tiedät miltä se tuntuu, juuri se hetki.”

Sevetin Baarin pihassa heti ensimmäiseksi irtosivat ahkiosta aisat, kuten aina. Kiinnitin uudelleen ja kuulostelin, että irtoaako ne uudelleen? Ei. Toimiiko suksi? Ajattelin kauniisti pitoteipin keksijästä. Samassa kiitollisuuden puuskassa ajattelin Gold Linen kuskeja, erinomaista palvelua. Sitten vasta ymmärsin, että nyt on lähtö ja tunne oli sekoitus riemua ja lupausta olla huolellinen ja varovainen. Mikään oma typeryys ei saa viedä minulta tätä tulevaa kuukautta.

Kummallista, mutta kamat mahtuivat ahkioon ja ahkio ei tuntunut raskaalta vetää. Kaunis se ei alun ähkyssään ollut, mutta rehevä toki. Pakkasin niin, että voisin istua ahkion takapäässä. Istua ja syödä, katsella rauhassa tai olla vain.

Vapauteen

Puolentoista päivän hiihtelyn jälkeen pääsen avotunturiin ja hanki kantaa. Tuntuu, että vaikka alun kelot ja havupuumetsät riekkopitseineen ja ketunjälkineen olivatkin olleet kauniita silmille, alkoi hiihtovaellus siitä, kun pääsin uralta omille laduille. Riemu, riippumattomuuden, vapauden sekä onnen tunne jysähtää päähän ja rintaan, vedän henkeä ja kiljun. Tämä on minun kuukauteni, minun itsekäs ihana leikkini juuri siten ja siellä missä haluan olla.

Maisema tunturissa on lähinnä harmaanpehmeä, lähes ilman kontrastia. Silmä nauttii aurinkoisten päivien jälkeen. Tuijottelen. Lipsuttelen tunturia alas ja yritän imeä silmilläni maisemaa.

Kun saan leirin pystyyn, alkaa sataa lunta, on pari astetta lämmintä. Lumisade kiihtyy, isot hiutaleet pimentävät maiseman. On epätodellisen kaunista.

Aamulla sataa vettä. Elän sään mukaan, eli käännän kylkeä aamiaisen jälkeen. Herään kun vatsa toivoo lounasta. Vesisade loppuu ja hangen sohjolla kulkee hämähäkkejä. Lämpökö ne herätti. Sohjo on niin märkää, ettei se tartu sukseen ja on hyvä hiihdellä. Vasta auringon laskiessa maltan lopettaa.

Kolmeen päivään ei ole ollut kenttää. Minulla on vain yksi puhelin ja kotimainen operaattori. En kaipaa nyt ihmisiä, koska tiedän, että minulla on ihmiseni. En pelkää, kun en keksi aihetta. Tiedän, että pian tulen pois katveesta. Ihmettelen miksi joskus edes mietin hätälähetintä. Siksikö kun se on olemassa?

Herään katsomaan auringonnousua. Yöllä on ollut pakkasta ja hanki kantaa kumpparia. Nyt suksille ja tunturiin. On tavattoman kirkasta, valkoisia tuntureita, taivaanrantaa, horisontti kaukana – syvä vapauden tunne.

On liian kuuma hiihdellä. Istun ahkion päällä ja nautin tunturimaisemasta. Ei tuulenhenkäystäkään. Kirkkaudessa en näe ruudulta millaisia kuvia räpsin. Aukaisen solumuovin ja nukun päikkärit hangella. Herään ko-bek ko-bek ääneen. Katselen kun liitävät tunturin taa.

Saan hiihdellä päivästä toiseen tuntureilla. Saan nähdä riekkoja ja kiirunoita, korppia ja tunnistamattomia pieniä lintuja, poroja, myyrän ja sopulin jälkiä. Tutkin kakkoja lumella ja pälvillä, voi kun osaisin tulkita niitä paremmin.

Kaipausta ja karheutta

Kaipaan oikeaa vettä. Avonainen puro nostaa veden kielelle. Lähestyn sitä varovaisesti ja mietin hartaasti parasta vedennostotaktiikkaa. Aikani ährättyäni irrotan sukset, ensin yritän seistä liukkailla kivillä, mutta sitten astun jokeen huopakumppareissa, vettä on nilkkoihin. Kas näin, tämä on helppoa. Juon kylmää raikasta vettä litran verran siinä seistessäni. Se maistuu niin hyvältä, jopa aavistuksen makealta.

Kipakan yöpakkasen jäljeltä aamuhanki on kova ja etenkin karhea. Alamäki mietityttää kun tuntuu siltä, että milloin tahansa suksi tökkää ja sen vauhti pysähtyy, mutta minä en. Voitelen pikaluistolla enkä huomaa eroa. Voitelen lisää, hyvällä tahdolla voisi sanoa, että on vähän parempi. Tätä en ole kokenut ennen, nyt noustaisiin vaikka mikä mäki ylös. Tältäkö tuntuisivat nousukarvat? Keskipäivällä aurinko pehmentää hangesta karheuden pois.

Yritän omia latuja, mutta nöyrryn jo alkuunsa, voimani eivät riitä Pulmankijoen jyrkkään uomaan, joka osin upottaa. Reittiä pitkin on helppoa laskeutua ja nousta kengillä. Seittämänkymppinen setä laskee latusuksilla suoraan alas Buollanvarrin Pulmankijoelle ja jäljistä päätelleen ehjänä. Ei onnistuisi koskaan minulta.

Unta ja revontulia

Päivä kirii koko ajan pidemmäksi. En haluaisi nukkua ollenkaan, vaan kokea auringonlaskut, lyhyen yön, pitkän aamuhämärän ja aamun kirkkauden. Silti nukun levollisesti ja pitkään enkä pysy iltaisin hereillä. Olen niin rento, että on ihan sama missä nukun tai mitä tapahtuu, minä nukun.

Onneksi herään revontuliin. Syvän vihreät tulet leimuavat yli koko taivaan ja niillä on häntä, joka kiertyy taivaalle, käsittämättömän upeaa. En tiedä kauanko se kestää, tunnin vai toisenkin, sitä on vain pakko tuijottaa niska kenossa. Mitä tulkitsisin niiden minulle kertovan, jos en tietäisi aurinkotuulista.

Perusleirissä

Pesäkololla avotunturissa on asunut joku. Marita norppaihmisenä tekstaa, että eti karvoja. Täh, mitä sen nyt? Kattelen hangelle, mitä? Ahaa, kolon jäästä nyhdän valkoista karvaa irti – ei ole totta!! Adrenaliini suhisee korvissani. Elä riehaannu – hengitä. Palaan seuraavana päivänä pinsettien ja minigripin kanssa. Istun illan tuijottaen valkoisia karvoja naama hymyssä. Ensin en haluaisi luopua niistä, mutta tutkittavaksi menee. Nyt älä ennakoi, odota rauhassa.

Keräävät tuhatpäisen tokan kokoon tunturin taakse jängälle merkitsemistä varten. Ajavat illalla, näen kelkan valoja, etsivätkö vielä viimeisiä?

Jukka tuli, oli ja meni. Olen iloinen hänestä. Hän ymmärtää, antaa minun olla se mikä olen ja iloitsee kanssani. Olemme yhdessä kämpällä pari päivää. Saunon perusteellisesti, lihakseni kiittävät. Nuuhkin puhtaita hiuksiani.

Kevät jyrää, hanki sulaa, pälvet kasvavat

Guorboaivi jää tältä vuodelta haaveeksi. Yritän, mutta joet tulvivat avonaisena ja hanki pettää jo puolen päivän maissa. Tulisi liian kiire, jos menisin väkisin. Mutta siellä se on, eikä karkaa.

Heti kun pääsen Vetsijoen yli, loppuu hangesta kaikki kanto, suksi kahlaa pohjaa myöten. On turha yrittää edetä. Vietän päivää pälvellä istuen, mukavia miettien. Koski on vielä jään vankina, mutta kovasti pulputtaa. Riekot köpöttävät paikalle, eivät huomaa minua, kulkevat koivikossa, napsivat silmuja. En uskalla hievahtaakaan.

Tipun pikkulampareessa jään läpi suksilla, kun väistän rannan pälveä. Vedän henkeä kun vajoan, ei onneksi hörppää. Astun rauhallisen sivuaskeleen ja otan kuvan. Ei näin.

Utsjokilaakson olin suunnitellut selättäväni Skalluvaaran kohdalta ja Patonivasta tietä pitkin joen yli ja tunturiin – hiphei helppoa! Hangen ja jään sulaminen teki siitä järjettömän suunnitelman, tie olisi paljaana. Hiihdin nöyrästi Ailegaksen alle kuruun, yhytin itteni kelkkauraan ja laskeuduin kengällä alas vetämään ahkiota asfaltilla ja tienpientareilla – argh. Ei ollut ihmisen ihmistä Utsjoen kylällä iltasella.

Kirkkotuvilla otin suunnan tunturiin, vaikka minulla on sieltä 1:50 000 kartta. Reitti ei ollut ihanteellinen: Ahkio makasi selällään männyn alla ja uhkasin vaihtaa sen Paljakkaan. Sitten se kieri itsekseen ja lupasin polttaa sen. Revin ahkiota ylös turhia seinämiä, kun en huomannut suunnistaa. Kiskoin sitä pitkin laajoja pälviä. Ahkio liu’utti minua alas jyrkkää kelkkauraa, vaikka minulla oli lumikengät jalassa. Seitsemän kilometrin ja seitsämän tunnin taistelun jälkeen solmimme rauhan Nammajärven kodalla. – Niin hyvä, että Tuire tulee, muuten leimaudun ahkioon.

 

Seuraelämää ja tunturiylänköä

Olen iloinen kun Tuire tulee. Aluksi on outoa puhua, mutta kieli irtoaa nopeasti. Me tunnemme toisemme harvinaisen hyvin. Tiedän, ettei mikään mitä Tuire tekee vie minulta pois erämaan rauhaa eikä siitä nauttimista, vaan jaetusta ilosta tulee suurempi. Tiedän, että hän on jäärä, niin hyvässä kuin itsensä kiusaamisessa. Pidän siitä, että hiihtelemme hiljaa ja kaukanakin toisistamme ja tauoilla puhumme jos siltä tuntuu. Hätkähdän hiihdellessä muutaman kerran, kun hän ei olekaan oletetussa suunnassa, vaan tähyilen kilometrikaupalla tyhjää. Onneksi hän löytyy sitten vastakkaisesta suunnasta.

Pulmuset saapuvat, nuo ensimmäiset muuttolinnut. On ilo nähdä niiden pyrähdykset, kun ne liikkuvat parvina, etsivät ruokaa pälviltä. Miten kauniita ne ovat, hienoja niiden jäljet lumella. Kevät on täällä. Ja meillä on seuraa.

Saamme kokea huiman tunturituulen, puuskissa se on mahtava. Levitän käteni ja mielestäni se vie minua loivaan ylämäkeen. Hiihdämme minuutin tiukkaan sivutuuleen ja päätämme yhteen naiseen, että vaihdammekin reittiä myötään.

Kun Kaldoaivi on ollut sisäänpäinkääntyneisyyttä ja hiljaisuutta, on Paistuntureilla pääsiäishulina. Kiitos pitkän vapaani en ärsyynny ihmisistä, vaan rupattelen ihan mielelläni, vaikka en sitä haekaan. Tapaan ihmisen, jonka kanssa jutellaan pitkään eri ahkioista ja niiden ominaisuuksista. Potkittaisiin renkaat, jos voitaisiin. Epätodellinen olo, joku on vähintään yhtä kiinnostunut asiasta kuin minä. Hän huomaa, että ahkioni on etupäästä rikki törmäyksen jäljiltä. En osaa sanoin ilmaista, että wow, sinä se huomaat tärkeät asiat.

Paistuntureiden tunturiylänkö on upeaa hiihdeltävää. Pää pyörii, mieli imee maisemia sielun sopukkoihin, Gaimmoaivi herättää kaipauksen. Illalla tulee Guivin kämpälle kaksi nuorta miestä ja tyttö, todella kivoja ihmisiä. Heistä puuttuu sankarivaeltajien jurotus ja kaikkitietävyys. Olemme Tuiren kanssa iloisia heistä, voi kun olisin osannut kysellä heiltä kaikenlaista. – Nukumme Tuiren kanssa täydessä tuvassa vierekkäin yläpetillä. Aamulla tajuan nukkuneeni osittain myös Tuiren leveällä patjalla, vaikka hän hymyillen kieltelee.

Hiihto Njavgoaiville auringonpaisteessa on epätodellinen. Sininen taivas ja valkoiset tunturit lumoavat. Saan mielikuvia jäätiköistä ja maailman laidasta hiihtäessämme. Aika pysähtyy istuessamme kurussa kahvilla. Päädymme julkilausumaan – itsetehty suklaaherkku on kaikista ja kaikesta parasta.

Saunaan ja pähkäilyä

Hiihtelemme hiljakseen kohti tietä ja saunaa. Satula Leammesvarrin länsipuolella on yllättävän tiheäkasvuinen, juuri sellaista ryteikköä, jossa odottaakin näkevänsä hirvien jälkiä ja makuuksia. Joudumme siksakkaamaan, että löytäisimme ahkion levyisen reitin. Pääsemme ihan tokan viereen, ne eivät näe meitä.

Muotkan tunturit nousevat eteemme. Valo leikkii niillä ja houkuttelee, tulkaa tänne. On tylyä kieltäytyä.

Saunan lauteilla kuuluu harras ähinä, lihakset nauttivat. Kahden viikon rasvasta ja hiestä luopuu mielellään. Imaisen lauteilla nestehukkaan talon tarjoaman siiderin, saan hyvän humalan.

Illalla tuijotan kartaa ja pähkäilen – mistä ja minne. En haluaisi nousta bussiin, mutta on vaan liian sulaa. Päätös kypsyy aamulla, kun yöllä ei ole ollut pakkasta ja sataa vettä vedelle. Kun katselen bussin ikkunasta paljaita tai vettä huljaavia jänkiä, tuntuu päätös järkevältä. Toivottavasti parisataa kilometriä pohjoisempana on vielä tunturissa lunta.

Haikeutta, lunta ja onnea

Minun on haikeaa erota Tuiresta, meillä on ollut hyvä retki. Nythän tässä on vasta viikko harjoiteltu taas. Yksinäisyys tuntuu tänään, mutta huomenna on jo hyvä olla yksin. Tunnen suussani miten puhe loppuu.

Tenon varressa on satanut aamupäivän lunta, tunturit ovat kauniisti tuunatut. Voi onnea, pääsen vielä hiihtämään. Jään pois bussista siinä, missä on kelkkaura tien päällä, ja vedän kengällä ahkion tunturiin. Hetkittäin on soraa ja ylämäki – siinä pitää olla varovainen, ettei tule ahkionvetäjälle hiki. Parisataa korkeusmetriä ylempänä saan sukset jalkaan ja itku on tulla. On tyyntä ja on lunta. Tämä oli oikea päätös, retkeni saa jatkua yhä. Hiihtelen tuntureilla viimeiset päivät auringossa. Makaan kodassa lumisateessa. Saan kauniin taimenen pilkillä. Sain kaiken.

Valun viimeiset kilometrit kivikovalla hangella sukset jalassa, kävelen sukset jalassa pitkin pälviä, könyän louhikossa, kun joki on auki. Suksi ei ota tippaakaan kiinni hankeen, valuminen kiihtyy ja kerran rysäytän kunnolla pusikkoon. Hyvä, tätä ei jää ikävä.

Pitkä hiihtovaellus on erittäin yksinkertaista ja täydellistä elämää. Hiihdät, nautit, syöt ja nukut eli pelkkiä perustarpeita ilman mitään huolia. Täydellisen helppo maailma. Joka antaa tilaa ajatella ja olla ajattelematta.

Laulujoutsenet lensivät ylitseni viimeisellä kilometrillä, kvaakkuivat ja minua itketti. Olen kiitollinen, elämä on hyvää. – Reissu on puristettu muutamaan näytöltä luettavaan sivuun. Monta tarinaa jää kerrottavaksi niille, jotka erämaa on ottanut omakseen. Omakseen kuten minut, niin myötä- kuin vastamäessä, niin levon kuin väsyn aikana.

Maria Haakana

Reissun kuvat ovat nähtävissä osoitteessa

http://www.duottar.net//hv2011

Tuiren reissukertomus on luettavissa osoitteessa

http://jalaskoski.fi/Pääsiäinen2011/Paissit2011talvi.htm

Kaldoaivin reissuja

kesä-heinä 2004 pitkä ihana vaellus sikin sokin ja ympäri

huhtikuu 2006 hiihtovaellus Pulmankijärven alapäästä Sevettijärvelle, uskomattoman hienot maisemat ja sää

kesä 2006 kesällä 2006 poikkivaellus Sevettijärveltä Utsjoelle, osa pidempää reissua

kesä 2008 Näätämöstä pohjoiseeen, rauhallinen reissu

syys 2008 myöhäissyksyn taikaa vaikkakin vain viikonlopun verran

kevät 2009 maisemat Guorboaivin päältä oli pakko päästä katsomaan

lyhyt ruskareissu 2009

uusvuos 09-10 kävelyjä kaamoksessa

Keväällä 2010 Pohjois-Kaldoaivissa

Kevät 2011 Kaldoaivi-Paistunturit-Kaldoaivi

Kesä2011 Kuvia maastopyöräretkeltä Kaldoaivissa

Hammastunturi huhti 2004

Virallinen yhteinen matkakertomus by Tuire ja Maria

Ivalo – Rautujärven kämppä – Hammastunturin kämppä – Suivakko – päiväretki – Suivakko – Pokan tie ja taksilla Kittilään

Kuviin

Matka alkoi varsinaisesti vasta siitä kun saavuimme erämaahan, olimme kahden, oli täydellinen hiljaisuus.

Sitä ennen kuitenkin: M yritti kotona repiä mukaan mattotelineen, oli kuitenkin telineen jalat niin jäässä että ei noussut riuhtomalla. Oli irrotettava remmi suksien, sauvojen ja mattotelineen rautojen ympäriltä ja paketoitava uudelleen vain sukset ja sauvat.

T sitä vastoin yritti keventää kuormaansa jättämällä makuupussin kotiin ….. Vähän oli hakusessa varusteitten valinta, kokemusta kun ei vielä ole takana. Onneksi M kärsivällisesti vastaa kysymyksiin.

Saimme ihanat, kivat terveiset lähtöselvityksessä Vaarilta. Tuntui onnistuneen retken lähtölaukaukselta ja sai meille hymyn huulille monta kertaa jälkeenkin päin.

Söderin ystävällinen ja runsas palvelu lämmitti, T fiksusti lähetti palautetta lentoyhtiöön.

VeePee sankarillisesti toi meille talvikaasupullon Ivalon kentälle, iso lämmin kiitos VeePee!! VeePee sai hyvät tuntomerkit, punainen takki ja mustat housut. Yllättäen meillä molemmilla oli täsmälleen samanlaiset vaatteet 🙂 Onneksi M äkkäsi kaasupulloa heiluttelevan Veepeen. Ihme muuten, ettei häntä epäilty terroristiksi tms 🙂

Saimme hommattua makuupussin unohtuneen tilalle. Pussi ei ollut kylmä eikä pieni. Siis pussi oli sopiva ! ok, veihän se tilaa jonkin verran.

Tapasimme poro-kalamiehen, joka oli ilmetty Keke Rosberg klooni. Hän ei ollut nähnyt hiihtäjiä Hammastunturissa 20 vuoteen, oli kuulemma pakko pysähtyä meitä ihmettelemään. Me hymyilimme sievästi. ehkä hän ei ollut nähnyt naisiakaan hetkeen……

Mutta siis siihen hetkeen, kun erämaa-alue alkaa. Onkin hiljaista, on metsää, maasto kumpuilee, upeat Paskaluottumat tulevat esiin, me olemme portilla erämaahan. Vatsasta alkaa tuntua hyvälle, me oikeasti pääsemme tuonne!

Rautujärven päiväkämppä on hyvä lämmin kämppä yöpymiseenkin. Kaksi kunnon laveria, pöytä, penkki ja runsaasti tilaa. Näkymä ikkunasta on rauhoittava ja upea !

Seuraavana aamuna heräämme hyvissä ajoin. Ensimmäiseksi hyökkäys lämpömittarille, ei ei ei ole ollut pakkasta yön aikana, noh, edessä siis rämpiminen Hammastunturin kämpälle.

Päivä alkaa ihan hyvänä, sitten alkaa tuisku, tässä vaiheessa vielä lunta. On hyvä kietoutua tuiskun sisään, edetä hiljakseen eteenpäin. Pidämme tauon ja niin tuiskukin pitää tauon, syömme lounaan. On kaunista metsässä. Takki kuivuu lämmöstä.

Tulemme Vuorhajärvelle, joka on Hammasjärven eteläosaa ja jätämme kelkkauran menemään kohti Inaria. Se tuntuu hyvältä. Ja silloin alkaa ihan todellinen räntävesiviima tulla laakana päin kasvoja. Mikä olikin ihan hyvä, sillä kasvot olivat jääneet pesemättä. Ja sopihan se päivän teemaan, oli Pitkäperjantai.

Järven jäällä ei upota kuin kymmenisen senttiä, etenemme rivakasti, sillä näkyvyyden ollessa suht vaatimaton, suurimman osan ajasta silmälaseihin saakka, ei turha maisemien ihastelu hidasta. Aittajärven ylitys tapahtuu ihan samoissa tunnelmissa ja suunnistamme suoraan kohti kämppää. Ja sieltähän se löytyy!! Kämppää on korjattu ja on todella viehättävä.

Haltin tulipalvelu sytyttää takan nopsasti, jee! olemme täällä, tavarat kuivumaan, puuta pesään ja nauttimaan Tuiren ruokapalvelun annista, alkupalat: valkohomejuustoa, suolakeksiä ja viinirypäleitä. Lojumme kämpässä ja katselemme kuinka jalkarättejä heitellään taivaasta, enkeleillä on siivouspäivä. Jostain ihme syystä kumpikaan ei laihdu tippakaan tällä retkellä. Alkupalat on alkupaloja, illalliseksi M valmisti taivaallisen hyviä viljapihvejä! Aperitiiveja ei unohdettu missään vaiheessa, ihan ennaltaehkäisevänä toimena kolmea laatua/ilta.

Kun vähäkään lumisade hellittää teemme lenkin ympäristöön, kuvaamme isoja mäntyjä, keloja, valtaisia määriä naavaa puiden oksilla. Hiukan piti leikitellä ajatuksella, että jokin niistä lumikasoista saattoi olla vaikkapa karhun talvipesä.

Puuhuolto on omatoimista, paha sisu saa pokasahalla paksun rungon poikki. Pölkky perhana tippuu katketessaan syvälle hankeen, löytyyhän se sieltä kun tarpeeksi kaivaa. On siitä kirveestä joskus hieman jotain hyötyä talvella puiden pilkkomisessa. Ahkion aisa saa ensimmäisen lastansa.

Kakkimonttua varten sai kaivaa napaan asti (no se nyt ei meikäläisellä ole kovin korkeella) Mutta komea tuli montusta 🙂

Kummia tummia pitkiä yökön näköisiä ötököitä asustaa ikkunalla. Päästämme ne tylysti taivaaseen, tällaisia ihmiset ovat, kun emme tiedä onko vaaraton, niin eliminoimme. Varotoimista huolimatta, joku meitä kuitenkin järsi, koskapa mukavat kutiavat paukamat ilmaantuivat heti kotiin palattuamme.

Aamulla aikaisin tulee vielä jalkarättejä. Yöllä on ollut pakkasta jee!! Onneksi Tuirella on malttia toimia rauhaisasti, joten kun lähdemme matkaan loppuu sade ja alkaa auringonpaiste!

(Yleensä T kyllä oli hereillä ajoissa, mut se illallinen tuntui vielä jäsenissä.)

Suunnistamme kohti Kulvakkojärveä, törmäämme matkalla poromieheen ja hänen koiraansa. Miellyttävä ihminen ja kiva koira, juttelemme jonkun aikaa. Porot ovat Littiäpäällä, hyvä tietää, tokkaa emme halua hajottaa.

Tuiren sukset ei luista, teemme kynttilöintioperaation ja johan luistaa ja hyvin. Pysähtelemme usein vain ihailemaan maisemia, on huimaa nähdä miten tunturit nousevat esiin ja ympäröivät meidät. Ihmetellä täytyy, että matka eteni niinkin hyvin maisemien ihailusta huolimatta.

Pidämme taukoa jollain pienellä nyppylällä. Onnen tunne, olemme täällä tuntureiden sylissä. Tunturikoivuissa on lunta, on todella kaunista, aurinko paistaa yhä enemmän, näkyvyys uskomaton, hanki kantaa, riemun ja onnen tunne.

Osumme Kulvakkojärven saunalle. Sauna on lähes hautautunut lumeen, lunta on siis puolitoista metriä siinä. Suksilta ei parane laskeutua, jalka ei tavoita kovaa maata!

T kuulee kuinka vesi virtaa hangen alla. Purojen kanssa ei ongelmaa, olemme varovaisia, mutta hanki ei upota. Etenemme helposti umpihankea, lunta on hangen päällä pari senttiä, ikään kuin koristukseksi vain.

Kulvakkojärveltä suunnistamme kohti Palopäältä. Tästä suunnasta M ei ole koskaan nähnyt Palopäätä ja se tuntuu järjettömän isolta. Osumme nätisti kauniille, vanhoille, harmaille kämpille. Yksi kämpistä on auki ja siihen olisi voinut jäädä, mutta Suivakko polttelee.

Appistunturi tulee esiin. Se on kaunis ja yhtä upea kuin aina ennenkin, jos ei kauniimpikin.

Lounastamme kylän ulkopuolella kiven päällä pälvillä. T on tehnyt sairaan hyvää juurespataa perunamuusiin, M syö reilut puoli litraa. Teemme toisen tukilastoituksen ahkion aisaan männyn oksista. M on huolissaan T:n aineenvaihdunnasta, matkaa ei jatketa ennen kuin lirisee ! se oli riittävä peloite…..

Inkkarisokerialla maustettu juotava olikin yllättävän hyvää, edes teepussia ei siihen tarvinnut liottaa.

Nousu Jänkäpään ja Rahpesoaivin väliin onnistuu tosi hyvin. Voimia riittää hyvin. Alamme riemukkaan laskun toiselle puolelle, on ihana antaa vain mennä kaikessa rauhassa. Ahkion ohjattavuus on hieman kärsinyt, mutta en vedä kun vain kerran pulkan kiinni puuhun, mutta siinäkään ei satu huonosti, sillä aisa irtoaa niin kuin pitääkin.

Tuo oli ensimmäinen kunnon lasku, sekunnin murto-osan kävi mielessä, että tuostako sitten alas? ja millä tuloksella ? vaan opin aurauksen ja ohjauksen salat muutamassa sekunnissa. Kuinka riemukasta voikaan olla laskea rinnettä alas puhtaalla lumella kurvitellen ! Ensimmäinen pyllähdys sitten suoraan seisaaltaan, ilman mitään mäenlaskua. Piti vaan kokeilla miten pääsee ylös rinkka selässä……

Puurajan alapuolella alkaa upottaa ja kunnolla. Puiden alla on märkää ja tipahtaminen hankeen takuuvarmaa. Suolla tilanne on hieman helpompi. Syömme ja pidämme taukoa. Iltarusko värjää taivaan hennon punaiseksi.

Teemme sen tyypillisen, että lähdemme laiskuuksissamme seuraamaan kelkanjälkeä emmekä uppoilemaan. Pari tuntia myöhemmin on etäisyys kämpästä yhä sama, ennen kämppä oli pohjoissuunnassa nyt se sitten siirtyy länteen ja me olemme korkealla. Siitäpä sitten otamme ja laskemme suoraan kämpälle. Sää on pakastunut, porojen makuukset ovat kivikovia, aisa katkeaa kun ahkio taas kerran jää poromakuuskuoppaan. Ensin pänni, mutta eipä hätää, ilmastointiteipillä multitools aisaan kiinni ja menoksi. Ahkio perhana väsyy ja kellahtelee välillä kyljelleen, onhan siinä kyllä korkeuttakin ja meno on välillä vähän ryskyvää.

Tässä vaiheessä piti T:n jättäytyä peränpitäjäksi ahkion taakse ja kerätä varisevat tavarat talteen. Emme myöskään aja päistikkaa poroaitaan, sitäkin osaa arvostaa.

Aurinko laski ja ensimäiset tähdet syttyivät taivaalle opastamaan meitä. Kuutamoa vaan ei näy missään ? Hämärässä tulemme kämpälle. Kämppä on lämmin ja hyvä, syömme taas kerran ja venyttelemme pitkään ja hartaasti. Revontulilla on uskomaton show taivalla. Vihreät ja hehkuvat viuhkat ja höyhenet leikkivät taivaalla. Harvoinpa sitä saa sellaisia näkymiä ihailla hyyskässä istuessa. Revontulista olisi tietysti pitänyt ottaa kuvia, mutta siinä se jäi kun tallennettiiin tuota esitystä omalle kovalevylle.

Seuraava päivä on ihanan aurinkoinen. Tavarat ahkioon ja ahkio kämpän taakse ja tytöt tunturiin. Edellinen päivä ja 27 karttakilometriä ei tunnu kropassa, kiitos hyvän venyttelyn.

Jossain vaiheessa törmättiin ihmisen jälkiin !!! mitä ihmettä, täällä on joku muukin ahkion kanssa ! No, omat jäljethän ne oli tietenkin. Nyt tiedettiin missä oli yöllä kuljettu.

Istumme auringossa pälvillä, hiihtelemme mielettömän hienoissa kelometsissä, nousemme ylös tunturiin Hillakuopanvaaroille ja laskemme alas nauttien. Lunta on koristeen verran hangella ja olo on mielettömän hyvä. Lemmenjoen tunturit näkyvät myös ja Muotkatunturit oletamme. Eläinten jälkiä on hurjan paljon. Tätä on nautinto. Näemme taas hurjan määrän riekkoja. Että lintu voi olla kaunis! Kotka ( niin oletamme) liiteli vastapäisen vaaran päällä ottaen korkeutta., teki kaarroksen myös meidän päällä. Liian isoja oltiin saaliiksi, ja ehkä turhan kirkkaan värisiäkin.

Illalla peseydymme Suivakon parvekkeella. Puolitoista ämpäriä lämmintä vettä ja kaksi naista peseytyy sillä varpaista hiuksiin ja vielä jää vettä pikkupyykkiin. Nautinnollista. Alastomina kuulostelemme korvat höröllä kelkkailijoita, ei hätää, olemme kahden.

Viimeinen haikea yö, ollaan aika valmiita nukkumaan aikaisin.

Aamulla Haukisuivakkoa ylös Suivakkolompolaan ja Njarcanjohka-jokea seuraten metsätielle ja taksiin, joka odottaa Pokan tiellä, Suivakon tienhaarassa. Aisa perhana katkeaa taas jossain pusikossa, haarukka saa seurakseen voiveisi-paistinlastan. Haltin suksen side laukeaa heti kun tulemme metsäautotielle. Ei hätään, sukset ahkioon ja talsimme kelkkauraa ja tietä pitkin.

Taksi on etuajassa, joten syömme lounaamme termospullosta vasta Kittilän kentällä. Se laskeutuu hyvin vatsaan tervesnapsin kanssa. Emme toki ole amatöörejä jotka tuovat viinaa mukanaan kotiin.

Kuviin

Hammastunturi helmi 2004

Pokan tie – Sompio – Suivakko – Riekkokämppä – Taimenjärvi – Juntinoja – Pokan tie

Kuvat löytyvät täältä

Työpäivä päättyy Rovaniemellä, olen täynnä kuplivaa iloa ja pientä jännitystä. Yritän nauttia siitä pirinästä sisälläni, en yksinomaan toivoa, että voi kun tuo kello kulkisi nopeampaa. Linja-autoasemalle, Eskelisen kyydissä turvallisesti Inariin, perillä puoli yhdentoista aikoihin illalla.

ensimmäinen päivä
Yöpyminen Hotelli Inarissa, aamulla avainten haku Siidasta, viimeiset ostokset K-kauppa Kuukkelista, eli kermaa, voita, juustoa, homejuustoa, leipää ja Sinolia. Kauppias muistaa, jutellaan vähän. Jomppasen taksilla kohti Menesjärveä.

Taksi jättää tielle ja jopa oikeaan paikkaan, vaikka höpöttely taksimiehen kanssa uhkaa kartanlukua. Ahkion aisojen kasaus, sukset jalkaan, ihanaa!

Kelkkaura lähtee tienvierestä, menee muutaman sataa metriä eteenpäin Vaamenseisomapään alta. Siellä on paloiteltu hirvi, sisäelimet ja nahka jätetty metsään, minusta laitonta hommaa, tiedä häntä.

Sitten alkaa umpihankitaistelu viiden asteen lämmössä. Tarkoitus oli käydä vain lounaalla Sompion kämpässä Illestipääjärven rannalla, mutta kun lumi tarttuu suksien pohjaan ja päälle noin 20 sentin paakuksi, saa olla tyytyväinen kun pääsee Sompiolle. Lounas kelon päällä istuen, on hyvin kaunista mäntymetsää. Pieniä kumpuja ja ylämäkiä riittää. Kuusi tuntia kestää etenemistaistelu, ahkio ui syvällä ja jumittaa. On jo hämärää kello puoli kuuden aikoihin kun Sompio häämöttää.

Tupa on viehättävä, takka savuttaa hyvin sisään. Takan kivet kimaltelevat kauniisti jäisinä. Maa- ja kivilattia, turvekatto, joka hieman valuttaa vettä sisään. Kun sitä korjaa sanomalehdillä ja niin se ei pahemmin kastele. Ei seisomakorkeutta. Yö on lauha, ei palele yhtään, vaikka aika nopsaan joutuikin lopettamaan puiden polton. Ei kenttää.

toinen päivä
Herätys seitsemän aikoihin, aamutoimet hiljakseen ja lounas valmiiksi ruokatermokseen. Yön aikana oli tullut pakkanen, iltayöstä satoikin vettä ja luntakin ihan vähän, joka onneksi oli pakastunut lumen kannen jääksi. Lumi ei enää tartu suksiin ja pääsee hetkittäin jopa hiihtämään.

Ennen Suivakkoa kaksi poromiestä lapsineen, kaksi pikkupoikaa poroaidalla samaan aikaan, jutellaan kun siinä kun törmätään. Pojat saavat poroaidan sisäpuolella istua rattikelkan kyydissä kelkan perässä. Toinen poromiehistä käy laittamassa tulet Suivakon kämppään valmiiksi, hyvin herttaista ja huomaavaista. He ovat kalalla.

Suivakon kämppä on tilava ja lämmin. Oikein hyvä kämppä. Perillä jo hyvissä aikaa päivällä, on hyvä lepuuttaa lihaksia, venytellä. Toipua edellisen päivän selkäsaunasta. Kämpän portailla olen käynyt aiemmin kesällä, söin siinä lounaan ja siitä sinkosin itseni nopeasti pois kohti Tunturi-Suivakkoa ja Irrajärveä, silloin menin kohti Hammasjärveä. Sitä ennen kävin uimassa Siika-Suivakolla. Kämppään sisälle silloin tuskin kurkistin.

Kun poromiehet ajavat kämpän ohi kotiin, vaihdetaan muutama sana reitistä Riekkokämpälle. He kertovat että kesällä menevää mönkijäuraa on joku saattanut ajaa kelkalla Palopäälle.

Soitan Jukalle ja kerron muuttuneesta suunnitelmasta, Palopää jää reitistä pois. Ruoaksi valkosipuliperunoita kermaan haudutettuna, lisäksi viljapihvejä ja puolukkahilloa. Hyvää!

Illalla jäällä täydellinen hiljaisuudesta, auringon lasku, myöhemmin tähtiä.

kolmas päivä
Seuraavan aamun lähtö on ennen klo yhdeksää. Järvi ja suo on pinnasta jäässä ja matka kulkee hyvin. Onnellista. Muistan mielestäni mistä mönkijäura kulkee, mutta en löydä kelkkauraa, ehkä lumi on peittänyt jäljen. Jos upottaa ahkio ei nouse ylös jyrkkää nousua Rahpesoaivin ja Jänkäpään välistä.

Kelkkauraa etsiessä alkaa lumituisku ja hetken pohdinta mitä tehdä, onko edessä paluu Suivakolle. Aina kun on ongelma, kannattaa syödä. Lounaan jälkeen loppuu lumituisku. Päätös ottaa toinen reitin Riekkokämpälle, joka menee Appisnulkin alta, Riekkopäälle tullaan koilisesta. Suksi kulkee aika hyvin, tunturiin noustessa alkaa kantaa yhä enemmän ja tunturissa on upea hankikanto ja auringonpaiste. Ensin esiin tuli Lemmenjoen tuntureita, sitten Hammastunturin tunturit piirtyvät upeina esiin. Olen onnellinen, olen kotona, minun tunturini talvella.

Tunturiylängöllä voi kävellä hangella, nauttia ja katsella, tuntuu, että se ensimmäisen päivän koettelemus on kuin portti tähän kauniiseen paratiisiin.

Missään ei näy enää toisten ihmisten jälkiä, ei kelkan jälkiä ei suksen jälkiä, askeleita.

On todella upea sää. Matala Riekkokämppä löytyy helposti, vaikka onkin lähes puoliksi lumen alla. Polttopuita joen varren koivuista. Kämppä lämpiää nopeasti, vähän valuu katosta vettäkin, ei paljoa. Illalla ulkona on kunnon pakkanen sisällä +20. Yöllä on ulkona pakkasta noin 30 astetta, sisällä on hyvä ja lämmin, vaikka tuore puu ei oikein tahdo palaa.

Yöllä metsäkanat pitivät ääntä ja pulputtivat, ehkä nokkivat kämppää. Tunnistavatkohan vieraan tuoksun.

neljäs päivä
Hidas aamu odotellen päivän lämpiämistä. Avaan kämpän oven ja katselen kuinka aurinko nousee itse isoherra Hammastunturin takaa. Sininen maisema muuttuu kullan väriseksi. Olen vain onnellinen. Päivä oli ihanan aurinkoinen, pieni viima on vähällä tuntua kylmältä välillä. Eilenkin mutta varsinkin tänään hanki humahtelee alla. Useampia satoja neliöitä hankea laskeutuu aavistuksen.

Päivällä on todella hieno auringonpaiste ja on taivaallista hiihdellä tunturien välissä. Lounas vanhan kämpän portailla auringosta nauttien. Punajuuri-juurespataa ja homejuustoa, hyvää. Lusikka on jossain tavaroissa, vaivaiskoivun oksa lusikkana.

Taimenjärvelle auringonlaskun aikoihin. Oli todella kaunista hiihtää kun jää kimmeltää kuin timantit oksilla. Luonto oli täynnä eläimen jälkiä, kettuja, jäniksiä, lintuja, hiiriä..

Taimenjärvi on taas metsähallituksen kämppä eli tiedossa on kuivaa puuta ja isot tilat. Konttaus vessaan kun ei viitsi hiihtää, kävelyä ei hanki kestä, konttaamisen kylläkin. Taimenjärvellä on yöllä pakkasta -30.9 ja revontulet

viides päivä
Aamulla pitkä odotus, että pakkanen lauhtuu, matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Lämpötilaero tuntuu heti kun laskeutuu tai nousee.

Poroaita kartalla ei vastaa poroaitaa todellisuudessa. Poroerotuksessa jouduu availemaan portteja ja kerran punnertamaan ahkion aidan yli. Otan suksen pois jalasta ja uppoan välittömästi nivusiin saakka. Hanki kantaa vähemmän kun laskeutuu metsään eli upottaa noin 10 senttiä.

Juntinojan vuokrakämppä osuu kohdalle somasti tienhaaraan ylittäessä Pokan tietä. Edessä viimeiset kukkulat Juntinojan kämpälle.

Saunan lämmitys, vesi Juntinojasta, kämpän lämmitys. On yksinkertaista ja helppoa, on kuivaa puuta. Kämppä vähän ärsyttää kun on niin hieno, on metsäläisfiilis. Vaahtomuovipatja – outoa. Kiukuttaa vähän, matka on loppumassa Saunakaan ei tunnu niin fantastisen hyvältä. Tässä on lopun makua. Kotiin tekstiviesti, kaikki ok.

kuudes päivä
Aamulla tien varteen odottamaan koulukyytiä. Tuleehan se aikanaan, ehtii tanssia ja hyppiä ruutua. Rahaa ei ole lippuun, ne on hotelli Inarissa työvaatteiden ja tietokoneen kanssa.

Ihmettelen kuinka tajuttoman pitkään on hiihtänyt, kun menee niin kauan ennenkö saavutaan lähtöpaikkaan.

Juntinojan vuokrakämpän avaimen Siidaan, istun Hotelli Inarin baarissa ja en totisesti halua lähteä pois. Kiukuttaa ja houkuttaa lähteä metsään. Voisin ja haluaisin vaan ostaa ruokaa ja lähteä uudelleen. Tiedän, että ei onnistu. Olen myöhästyä postiautosta. 15 tunnin bussimatkan jälkeen olen kotona. Olen onnellinen päiväkausia, juttelen rauhassa asioita, tuntuu, että sielu on
levännyt.

Hammastunturin reissuja

syys 2000 Hammastunturin poikkivaellus, ihan hehkutusvapaa, pitäisipä joskus antautua, vieläkin muistan sen palon

marras 2000 Lähinnä Kirakkajoensuulla nautiskelua, tulilla istumista, porolauman uho on jäänyt kertomatta

kesä 2003 Pyörimistä ympäriinsä, rapsakkaa oli, kamerasta loppui alkumatkasta akku, lyhyitä päivämatkoja, toljottelua

helmi 2004 Sompiolta Suivakolle, siitä RiekkokämpälleTaimenjärven kautta Juntinojalle, talvivaelluksen täysi kirjo! kahlaamisesta nautiskeluun

huhti 2004 Poikkihiihto Rautujärveltä Pokan tielle, hyvin vaihteleva reissu – tapahtui paljon, kannattaako seurata keinoa??

elokuu 2005 Pyörimistä, Taimenjärveltä Kultalan kautta Hammastunturiin, sieltä Kirakkajoelle ja Rautujärvelle ja pois.

lokakuu 2005 Siskon kanssa Suivakon tuntumassa, aivan huima kokemus – päälamput pettivät, “aistitko onko meillä järvi oikealla??” – siinäpä haistelimme 😉

syyskuu 2007 Äidin kanssa ruskaretkellä, mahdottoman hieno ruska oli!! Ja mulla on hervottoman kovakuntoinen ja kestävä äiti!!

Lemmenjoki-Hammastunturi:

maalis-huhti 2005 ensin hiihtovaellusta Lemmenjoella, sit Hammastunturissa oleilua ja ihmettelyä, tunteita laidasta laitaan. Herttainen poromies Vaskojärvellä!!

kesä 2005 Raahaten Avisuorajoen alkuun, sieltä meloen Lemmenjoen ja Hammastunturin poikki Ivaloon, koskia voi laskea myös silmät kiinni!

loput tulee, kunhan ehdin, eli heti eläkkeellä ;D

Kävelyjä Fuerteventuralla

Jos tykkäät kävellä luonnossa, niin tässäpä muutamia vihjeitä kivoista ja helpoista kävelyistä Fuerteventuralla. Ajankohta oli helmikuun puoliväli ja seurue koostui äidistä (73v) ja tyttärestä (45v).

Varusteet: kävelykengät, aurinkorasvaa, vettä, eväät

Caleta de Fustesta etelään. Kulje merenranta polkuja ja soratietä Caleta de Fustesta etelään. Las Salinas del Carmenissa, muutama kilometri Caleta de Fustesta on erittäin miellyttävä ja rento ravintola Caracolitos, jossa menomatkalla nautimme juomia ja paluumatkalla herkullisen myöhäisen lounaan. Kummallakin kerralla tuntui siltä, että aika pysähtyi tuijotellessamme merelle.

rannikkomaisemaa

Siitä puolentoista kilometrin päässä on autiotalo rannalla, jossa asustelee paljon pesiviä lintuja. Lintuja näkyy reitillä paljon vuohien lisäksi.

Joenpohjaa autiotalon liepeillä

vuoristonäkymää

Kävele kunnes kyllästyt ja palaa takaisin.

Costa Calmasta länteen, kävely rannikolta toiselle

Tässä kohdassa saari on nelisen kilometriä leveä.

Tätä reissua ei kannata tehdä tuulisena päivänä kun hiekka lentää silmiin.

simpukankuoria hietikolla

nyt ollaan pääsemässä vastarannalle

maisemia matkan varrella

 Muutama kuva lisää..

[slideshow]

 

Haltille takakautta

Jäimme tielle aika kauaksi Guolasjavristä, sateet olivat runnoneet tietä oikein kunnolla. Kuljemme tietä pitkin, ajattelin, että se olisi pojalle helpointa. Pian kuuluu kommentti, “ei kai me tänne tulleet tietä pitkin kävelemään”, siirryn välittömästi nummelle.

Ensimmäinen yöpaikka Guolasjavrin rannalla,tasainen ruohokenttä, hyvät iltateet, peilityyni hyvin kaunista, upeat maisemat ympäröivät meidät. Raisduottarhaldi edessä. Mahtivia iltakävelymaisemia.

Nousemme rinkkojen kanssa reiluun 1000 metriin, yritämme löytää reittiä ylös. Raisduottarhaldilla – “kato, nyt tuntuu hyvältä! ei näy enää tietä, ei ihmisen jälkiä, nyt ollaan erämaassa!” Katson lastani onnellisena, eihän tuo olekaan vaihdannainen avaruudesta, miltä aina välillä tuntuu.

Lapsi löytää kulkiessa tatteja, todella maistuvia, syön suuren osan raakana, osasta tulee muhennosta. Kukkien paljous ilahduttaa.

Tajuan, että tilanne on hieman kinkkinen, olemme kulkeneet pitkään ja jos nousemme tunturiin jäämme rakkaan yöksi. Ehdotan, että jättäisimme Haltin huiputuksen väliin edellä mainituista syistä. Kasvot peruslukemilla hän hyväksyy, tunnistan hänen valtavan pettymyksen eli – ok, mennään ylös, kävellään lyhyitä pätkiä, yritetään löytää jostain sen verran tasaista, että saadaan laavu pystyyn, sanon.

On tuskaista löytää Suomen korkeinta kohtaa, kun se ei ole huipun korkein kohta. Mä olen jo luovuttaa kun viimein poika löytää merkkejä. Maisema on upea, aurinko paistaa, hyvä näkyvyys. Poika on onnellinen, hymyilee ja nauraa, hyppii ja pomppii.

Löydämme taasen rinkoille ja sitten alkaa kunnon rakka. Poika löytää tunnin kulkemisen jälkeen neljä neliötä melkein tasaista. Kiinnitämme laavun ympäröiviin kalliokielekkeisiin. Laavu nostetaan vain 90 senttiin, pelkään tuulta ylhäällä tunturien välissä.

Haluaisin myöhemmin viikolla nukkua laavussa, mutta ajattelen, että olisi ehkä pojalle parempi välillä nukkua sisällä. Aamulla poika sanoo, että ei nukuta enää kämpissä, laavussa on paljon parempi. Pitäisiköhän lopettaa ajattelemasta muiden puolesta. Erityisen sanattomaksi jään kun hän toteaa, että “äidit on aina varautuneet kaikkeen, tapahtuuko teidän aivoissa joku kemiallinen reaktio synnytyksen yhteydessä.”

Kahlaamme Pitsusjoen yli ja siitä huolimatta, että totean että housut pitäisi ottaa pois, kahlaan ne jalassa ja kastelen reisitaskussa olevan kartan, koska en ole sulkenut minigrippiä. Poika on hihkussaan, äiti tuhoaa kartan joka reissulla. Kartta tosin kuivuu Käsivarren kihlakunnan terassilla.

Poika on huolissaan tilanteesta, on lopettanut tupakanpolton, herää aamuisin aikaisin, syö terveellisesti ja liikkuu runsaasti.

Ruokaa kuluu valtavia määriä. Teen joka kerta ruokaa kolmelle, hän syö puolitoista annosta heti ja poroa lisäksi. Tauolla katoaa vielä se puolikasannos. Neljänä päivänä teen kolme lämmintä ruokaa aamiaisen lisäksi.

Aurinkoiset päivät, paljon taukoja, naurua. “kiva kun meistä ei jää mitään merkkiä luontoon, ei silloin kun me yövytään tai ruokaillaan.” Olen onnellinen, että hän tajuaa. Hän ei halua kulkea polkuja pitkin, “polkua pitkin on matkalla, ilman polkua on perillä.”

Dinojohkan paikkeilla kotka ilahduttaa meitä riippumalla ilmassa ja poika löytää tamperelaisen Vuokon lompakon ja siellä reilut 200 euroa rahaa. Vuokkokin saa iloa tästä retkestä.

Reissun kuvat

GR 11

Gran Route 11 kulkee Välimereltä Atlantille, tai päinvastoin. Nousua tai laskua on reitillä yhteensä 39 kilometriä. Pituutta reilu 800 km. Reitti on merkitty näillä merkeillä:

Tällaisiin hankkeisiin kun ryhtyy on tärkeää harjoitella ja kantaa vain tarkoituksenmukaisia, keveitä varusteita mukanaan 😉 Etappi yhden varustelista

Kuinka päästä reitille:

Jos aloitat idästä, ota Barcelonasta  joko juna Santsin asemalta Llancaan (jotain 8 euroa ja junan nimi on regional, pysähtyy joka maitolaiturilla) ja sieltä bussi Cadaquesiin. Kävele kymmenkunta kilometriä Cap de Creusiin. Takseja on yksi ja hän on kuulemma joskus hieman väsynyt tai haluton työskentelemään. Bussi Cadaquesiin lähtee kaksi kertaa päivässä (16 €), bussifirman nimi on Sarfa

Etappi yksi: kuvat ja kertomus

Kesä 2010

Kesäkuu vierähti pääosin Lapin luonnossa. Vaellukset eivät muodostaneet mitään reittiä, vaan ensin olin viikon verran ennallistumassa itsekseni Pohjois-Kaldoaivissa, sitten vaeltelin viikon verran Hammastunturissa, josta käväisin parina päivänä Lemmenjoen puolella. Seuraavaksi olikin vuorossa Muotkan vaellus minne menin ja palasin Eskelisellä.

Meillä oli tarkoitus miehen kanssa mennä heti siitä yhdessä Paisille, mutta hänkin tarvitsi elpymistä joten Paistuntureille mentiin Pohjois-Kaldoaivin kautta. Sää Paistuntureilla oli hyvin tuulinen, joten itikoista tai mäkäröistä ei tarvinnut huolehtia. Viimeinen vajaa viikko menikin sitten taas Pohjois-Kaldoaivissa.

Minusta on ollut ihan päätöntä kun ihmiset ovat bloganneet reissuiltaan. Mutta jotenkin ihan kummasti, minäkin tein sen. Jotenkin se oli Timon “vika” kun hän sitä ensiksi aikoi.

Se olikin ihan hauskaa ja vaivatonta. En tiedä oliko se viimeinen kerta, mutta kivaa se oli, outoa vuoropuhelua, joka hetkittäin minua kamalasti liikutti – ihmiset olivat niin suloisia ja myötäeläviä. Puhelimen näyttöhän on ihan surkea ja kirjoitusvirheet kukoistivat, väärät kuvat latautuivat ja minulta irtosi lähinnä vaan tajunnanvirtaa, mutta jotenkin ystävät ja samanhenkiset olivat läsnä.

Uutena minulla oli mukana risukeitin, miehen nopeasti kyhäämä, mutta oiva ja ennenkaikkea kevyt peli. Risukeitin suojapussin ja ex-paistinpannun kanssa, joka tulee keittimen alle painaa 274 gr. Sitten tuli keittiöön vielä kaasupoltin 98 gr, trangian otin 48 gr, foliokansi 5 gr, vajaa pikkuinen kaasupullo 125 gr eli yhteensä 550 gr. Eli ihanan kevyttä.

Keveys oli muutenkin tän reissun teema, grammasin läheissä niin etten koskaan ja rinkka painoi n 20 kg. Tietysti tähän vaikutti se, että jokainen yksittäinen reissu ei ollut viikkoa pidempi ja sää oli aina tiedettävissä, eli ei tullut niin paljon turhaa tavaraa. Lähdin meidän rosnalla Pokan tien laidasta ja kun oli kävellyt vartin suuret mustat ajatuspilvet päässäni juoksin hulluna takaisin autolle (jonka mies kävi myöhemmin hakemassa pois) ja vaihdoin Savottaan kamat. Sitten oli taas levollinen ja hyvä mieli, vaikka se painaakin kilon enemmän, mutta kun se on niin huoleton ja hyvä!

Hammastunturin reissun kuvat löytyvät täältä

(jatkuu joskus)