Menomatkalla olen huolestunut lumen puutteesta. Onneksi Ylläksen tuntumassa sitä alkaa olla – huh! Ahkion ja pitkien suksien roudaaminen läpi puolen Suomen ei tunnu ihan niin hassulta. Vakipaikalla Ylläksen tiellä on taas keskellä tietä sama koppelo päivystämässä. Ihastuttavan paikka- ja tapauskollinen lintu.
Ylä-Lappiin on luvattu huonoa ajosäätä. Vasta Puljun kohdalla kun tiellä on 10 senttiä lunta saan aikaiseksi pissitauolla auton viereen kyykistyessäni katsoa renkaita: nastat – mikä ihana näky.
Perinteiden kunniaksi käyn tarkistamassa, että löytyisikö Tepastosta tai Nunnasesta sittenkin kahvilaa, ei löydy vieläkään, siinäpä olisi jollekin pisnesidea. Kalmankaltion tietä ei ole ollenkaan ajettu sitten viimeisen kunnon lumisateen, joten pääsen tekemään ajouran kymmensenttiseen lumeen.
Useampi on ystävällisesti valistanut, että parkki sijaitsee sitten oikealle portista. Kun auto jää kaksi kertaa kiinni lumeen ja höttösoraan puolen kilometrin matkalla, tajuan että EI se parkki ole käytössä talvella ja peruutan valkoisuudessa kiemurrellen saman matkan pois pidemmässä kuin tupla-ajassa.
Ahkio täyttyy; kaksi litraa appelsiinimehua, viinirypäleitä, banaaneja, kolme litraa kaljaa (kaksi niistä nautitaan vasta työpäivien jälkeiseksi terapiaksi), kota, varalle nahkasaappaat, ruokaa runsaasti, vaatetta vähän, kaksi makuupussia.. Rinkka jää penkille pitämään autolle seuraa. Kesäretkeilyn grammaukseen täytyy sitten taas opetella.
Neitseellinen lumi, ei mitään ihmisjälkiä! Olen enemmän kuin innoissani, mielikuvituksessani olen syvällä erämaassa. Päivä ei paista, mutta eipä tarvitse ennen kuin puolen päivän jälkeen etsiä aurinkolasit. Häikäisee, vaikkei aurinkoa näy.
Hiihtelen ylös parkkipaikalle, siellä olisi ollut metri lunta. Näen myös Kalmankaltion autiotuvan, mutta eihän sitä nyt tähän aikaan päivästä pysähdytä ja Naltijärvi polttelee kovasti.
Hiihtelen nelisen kilometriä miettien aina välillä, että osaanko minä oikeasti tällaisessa maastossa suunnistaa talvella. Niin paljon pientä ihan samanlaista koivua kasvavaa nyppylää. Vaskolompolon kämpän kirjassa oli useampi ”lähes eksyin” –tarina. Eli nyt suunnistus kunniaan. Jännittää pikkuisen kun on uusi erämaa ja talvi vielä. – Mutta varustetta on yli viikon leirielämään, eikä oikeesti mitään hätää.
Istun ensimmäisellä tauolla ja laitan kännyn päälle, niin kuin usein laitan uudessa maastossa tietääkseni, että missä olisi kenttää. Istun ja nautin teetä & täytekeksiä ja nautin täydellisestä hiljaisuudesta kun yhtäkkiä kuuluu aivan karsea suden ulvahdus. Lähtöhitauteni on legendaarinen, mutta nyt ehdin sekunnissa jaloilleni, poimimaan kirveen ahkiosta, ottamaan teräsuojuksen pois ja nostamaan kirveen iskuvalmiuteen. Tarkoitus ei ole pelottaa sutta, vaan puolustautua ja viimeiseen iskuun. Sitten hiljalleen sydämen kumistessa tajuan, että olen saanut tekstiviestin ja joku huumorintajuinen on vaihtanut kännyyni viestin merkkiääneksi suden huudon.
Alkaa sataa aivan valtoimenaan lumiräntää, joka tarttuu ikävästi silmälaseihin. Ensin jatkan sitkeästi, mutta sitten tajuan, että enhän minä hullu ole, vaan päätän pystyttää kodan. Aloitan lapioinnin, mutta kun tajuan, että lunta olisi yli puoli metriä, kodan halkaisija yli 2 metriä ja koska sää lämpenee, höttööntyy se lumi vedeksi koko ajan. Hmm. Tyylikäs 180 asteen käännös ja suunta Kalmankaltion tuvalle.
Kämpällä syön paljon ja hyvin ja otan vartin ruokaunet. Energisoidun aivan mahottomasti ja saan pidellä itteeni, että en lähde lumisateeseen hiihtelemään. Selitän itelleni, että olet Maria lomalla – rauhoitu! Odotan iltahämärää, jota ei tulekaan. Viimein viritän sadeviitasta verhon ja saan unen.
Aamulla olen hiiidaas, mieli on siis päässyt ja ehtinyt lomalle.
Hiihtäessäni totean, että sinä päivänä on neljänlaista lunta:
- on kivikovaa tuulen pieksemää, johon ei pure suksi ja jonka päällä hallitsee painovoima, ei mun aikomus.
- on suojalunta joka on vetistä ja joka tarttuu suksen pohjiin
- on höttölunta, joka on kuin pulveria ja joka ajelehtii sinne tänne ja johon uppoaa
- on hyvää luotettavaa pakkaslunta
Päivä lämpenee ja suojalunta alkaa olla yhä enemmän. Kun se tarttuu todella isoiksi paakuiksi suksen alle, pidän viiveellä voitelutauon ja elämä taasen helpottuu huomattavasti. Miksi aina pitää hetken hikoilla ja kokeilla, että jospa sittenkin paakut lähtisivät pois tiukan sitkeellä hiihtämisellä tai suksen hinkkaamisella toisen yli? Miksi ei voi heti luovuttaa ja voidella?
Ei vieläkään kenenkään muun ihmisen jälkiä. On ihan epätodellinen, onnellinen olo – olen uskomattoman etuoikeutettu!
Hiihtelen jyrkänteille katsemaan kiemurtelevaa jokea ja upeita maisemia. Huomaan jyrkänteen jatkuvan lumilippana, jonka kannattavuutta en todellakaan aio testata. Huh, ottaa melkein syrämmestä, onneksi olen hereillä vaihteeksi.
Nousen tunturiin ilman ahkiota ja nautin tavattomasti näkymistä. Ympärillä näkyy kaunista lumista tunturimaisemaa, huippuja siellä täällä. Suukisvaara, alkuperäinen matkakohde näyttäytyy uljaana. Innostuin jopa videokuvaamaan ensimmäistä kertaa kameralla ja olisihan sitä tietenkin voinut jotenkin harjoitella aiemmin. Kamera jää johonkin ihme tilaan vaikka poistankin akun kamerasta lukuisia kertoja. Käsiä kylmää, joten kamera takin sisään, viimeiset silmäykset upeisiin maisemiin. Lasken alas ja nautin hallitusta vauhdin hurmasta, sitten törmään johonkin jääkenttään joka lisää huimasti vauhtia, vaikka kuinka jarruttelen. Seuraavaksi laskenkin sitten syvään höttölumeen ja tömähdän suoraan naamalleni. Tajuan, että ei minuun oikeasti satu, mutta hölmöltähän se kaatuminen tuntuu. Silmälasit saavat täräyksen, niitä saa sitten väännellä entiseksi seuraavat päivät.
Laskettelu jatkuu tyylikkäämmin ja ahkion napattuani seuraava koitos on sitten vähän jyrkemmässä koivuisessa mäessä. Laskeudun nätisti sivuttain, kunnes tuikkasen toisen sauvan kunnolla hankeen ja sehän uppoaa sinne yli metrin syvyyteen ja minä kellahdan nätisti pyllylleni. Sauva ei tahdo tulla hangesta pois ja kun sen sieltä riuhtaisen jää sompa hankeen. Voi ruma sana. Hetkisen mietin tilannetta, mutta muuta vaihtoehtoa ei oikein ole, kuin että sadattelun innoittamana kaivaa käsin se sompa sieltä hangesta. Ulotan juuri ja juuri käsivarsi suorana saamaan sen somman sieltä sitkeän kaivamisen jälkeen. Hämmästyttävää kyllä, sompa menee paikoilleen väkivaltaa käyttäen.
Illalla juon lähdes tölkin olutta, on rauhallinen ilta ja hyvä mieli. Saan sään tekstiviestinä ja ymmärrän, että aamulla on lähettävä aikaisin matkaan. Lyhennän kynnet puukolla – erähenkistä ;-), kynsisakset on kotona.
Aamulla päätän, että ei koskaan enää puuroa aamiaiseksi ilman hilloa. Syöminen vaatii erityistä mielenlujuutta.
On hyvä mieli, aurinko ja sininen taivas pilkahtelevat. Hiihtelen rauhassa. Olen lomalla.
Jonkun kesäkeittiö
Puolen päivän jälkeen loppuu pito. On nelisen astetta lämmintä, suojaisissa paikoissa enemmän. Voitelen, mutta ei juuri auta. Lisään molempiin suksiin metrin verran pitoteippiä eli kaikki mitä on mukana, mutta sekään ei auta. Kun painaa suksen hankeen vetistyy hanki siniseksi. Ensin meinaa jännittää, sitten tajuan, että ei hätää. Etenen hiljakseen, kun en enää jaksa voin käydä maaten. Varusteet ovat hyvät. Ja sitä paitsi yöllä tulee pakkanen (pakkohan se on), eikä ole kiire.
Saan aikaan sellaisen rentouden, että lopetan kartan lukemisen. Havahdun todellisuuteen kun olen hiihtänyt itteni umpikujaan. Joki tukkii tien oikealla, edessä on kapealla joenpenkalla sellainen koivikko, josta ei pääse läpi sukset jalassa, ahkio perässä. Ja vasemmalla on jyrkkä muutaman ruskean käyrän mäki. Tämä havahduttaa lukemaan karttaa ja toteamaan, että nyt kannattaisi hiihdellä takaisin kolmisen kilometriä. Mielenkiintoista, varsinkin kun ei juuri nyt ole muuta pitoa kuin olkapään ja kyynärpään välissä. Jääräpäänä hivutan itteni mäen ylös sivuttain noin 20 sentin sivuaskeleilla. Täytyy myöntää, että tuntui erityisen mainiolta yli puolen tunnin punnerruksen aikana, että aisojen klemmarit eivät pettäneet eikä ahkio syöksynyt jokeen. Alan keräämään suuria oivalluksia, tämä on sitten ensimmäinen – kannattaa lukea karttaa.
Ylängöllä riekot lentävät ympäriltäni, jänis laukkaa edestäni noin 10 metrin päästä.
Olen kämpällä jo aikaisin. Pesen mökin ikkunan ystäväni Tuiren kunniaksi. Hän, viisas nainen, on oivaltanut, että juuri lomalla kannattaa katsella maisemia puhtaan ikkunan läpi. Kävelen ulkona, mutta upottaa joka askeleella ja kunnolla.
Iltasella intoudun aikamoiseen tekstiviestittelyyn. Kamut ovat muualla yhteisillä tulilla, ajatukset lentelevät vähän väliä sinne. Venyttelen ja nautin hitaasta illasta.
Tuonne minä menin ja tuolta minä tulin
ja pientä vasaa äitinsä kanssa. Mieli on hyvä ja levollinen. Lyhyt tämä reissu oli, mutta hyvää syvää lepoa ja paljon uutta kaunista neljän päivän ajan.
Ensimmäinen vilkaisu peiliin vahvistaa – naama on palanut punaruskeaksi ja hilseilee. Aurinkorasvassa oli turhan huonot kertoimet, eivät vaikuttaneet tarpeeksi repusta käsin.