Kun hait sitä minihameista tyttöä tanssimaan yökerhossa, osasitkos ajatella, että 15 vuoden kuluttua se heilauttaa päätään ja lähes uhkaa: “Mitä sä tarkoitat? Ei mentäis Guorboaiville asti?” Silmät muljahtaa ja synkeän hiljaisuuden jälkeen kuuluu näennäinen, vain tähän hetkeen tarkoitettu kompromissi, “No Alla Kaldoaiville ainakin. Jos et jaksa voit jäädä leiriin makaamaan.”
Toisessa onnellisessa kodissa nainen puunaa ihan kaiken, jääkaapin ja pakastimen tauksetkin, tekee viikoksi herkkuruokaa. Tarkkasilmäinen mies ei juuri nyt arvaa, että kyseessä onkin vaihtokauppa. Saunan lauteilla räjähtää, kun mies ei lupaakaan oitis talvivaellusta, ei ymmärrä, että aina olisi pakko päästä. Tukahtunut, äkäinen hiljaisuus valtaa talon.
Ei ole takuuta kellään, ettei kumppanista tulisi erämaahullua. Yhtäkkiä vaelluksesta kaikkina vuodenaikoina tuleekin pakollinen osa elämää ja kumppanista raivoisa, lähes sylkevä hirmu, jos sitä yrittää jotenkin rajoittaa. Miksi muka kaikki eivät halua matkustaa tuhat kilometriä peppu puutuneena toiselle puolen Suomea, hiihtää pakkasessa ja viimassa ilman latuja, nukkua kylmässä, halata jäätynytttä kaasupulloa, haista pesemättömälle ihmiselle, jaksaa loputonta erämaata – ja sietää tuntureista ja jäästä haltioitunutta. Kaikki lomat – aina.
Elämä on yllätys.
