Lokakuun lopussa en voinut enää kaipuuta vastustaa. Nousin linja-autoon ennen kuutta aamulla ja ennen puolta yötä olin tunturien juurella. Levottomuuteni oli tiessään. Rauhallisena hengitin raikasta yöilmaa ja rauhaa, kuulostelin pimeää. Lunta ei ollut vielä satanut, kuuta ei näkynyt. Päälamppu on surkea, suunta on selkeä. Kuljen hiljalleen, minulla on aikaa. Askeleet ovat varovaisia, kun jalkoihinsa ei näe.
Yhtäkkiä edessä ryskyy, pimeässä ääni on kova. Kirves on rinkassa. Onneksi ne mitä herätin eivät hyökkää puolustuakseen vaan katoavat. Varmaankin hirviä. Olisin voinut tarkistaa päälampun batterit ennen lähtöä.
Herätän myös riekkoja. Ne ovat valkoisia ja helposti havaittavissa. Miten helppoa saalista pedoille. Ja miten kauniita. Onneksi niitä taas on huonojen vuosien jälkeen.
Löydän kämpän, teen tulet kaminaan, näen tunturien silhuetit yötaivaalla, olen perillä. Nukun levollisesti.
Vaellan kurulle. Se pieni eläin on kaivanut uuden luolaston vanhan lähelle. Ulosteissa on paljon kai sopulinkarvaa. – Nyt minä luovutan. Lopetan juoksemasta tämän eläimen perässä. Hah! Mönkijän jäljet kulkevat uuden luolaston yläpuolelta.
Korpit ovat poikkeuksellisen seurallisia. Käyvät kraakkumassa useamman kerran päivässä ihan lähellä. Kuusi niitä oli porukassa enimmillään, lienee tämänvuotinen poikue. Sopuleita on ehkä vain puolet siitä mitä niitä oli silloin kun niitä oli eniten, ja ovat minusta rauhallisempia, eivät niin stressantuneita kuin aiemmin.
Päivällä on muutama tunti valoisaa. Toivottavasti lunta tulee huomenna. Hyvä on täällä.
Saan lumen.
joo, joo vedä hampaat sisään.. mä meen.
Lunta tulee yhä enemmän ja enemmän.
Miksi se ei aio jäätyä tuosta?
Sataa lunta yhä enemmän
Puro alkaa jäätyä
Ikkuna muurautuu lumeen
Silloin on hiihdettävä
eihän mun puroni täyty lumesta ja jäädy pohjaan.
Kun lähden pois tunturista näen TAAS nämä jäljet kämppäni lähellä. Voitit pieni elukka, näet minut aina kun haluat ja minä en sinua koskaan.